II. MYSTEERION KEHITYS

I

Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi, ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään: kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle, jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä emme vielä tiedä.

II

Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta. Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään, älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus, se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää täydellisesti usko. "Kaunein tapa elää tätä elämää", niin on sanottu, "on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa."

III

Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman, valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman, tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen, korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta, vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se, mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia. Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa, niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä, mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan, mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan, ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme, kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa, että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin, muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo. Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin nämä.

IV

Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme — tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.

Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa — siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.