Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.

XXXIV

Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.

En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.

Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.

XXXV

Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen — niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?

XXXVI

Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme, mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen salaisuutta.

Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen. Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä vääryyksien ja rikostenkin.