Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut Marcus Aureliuksen aikana — s.o. kolme neljännestä ihmisten onnettomuuksista — ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi, pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä, liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.

XXXI

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten "tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään, mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin, jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa, luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin rakkauden muodossa.

Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle, sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta armoton.

XXXII

Mutta täytyy tunnustaa, että lajin "aatteiden" kehitys on majesteetillisen ja peloittavan hidasta. Tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin alkuihmiset luopuivat pakenemasta toisiaan tai käymästä toistensa kimppuun, kun he tapasivat toisensa luolien suulla, ja ennenkuin he huomasivat, että heidän oli edullista lähestyä toisiaan ja puolustautua yksin neuvoin ulkomaailman mahtavia vihollisia vastaan. Sitäpaitsi ovat lajin "aatteet" useinkin hyvin erilaisia kuin ne, joita viisaimmalla ihmisellä saattaisi olla. Ne näyttävät riippumattomilta, omaperäisiltä, ne nojautuvat useinkin väitteisiin, joista ei tavata jälkeäkään sen aikakauden ihmisjärjessä, jona ne syntyvät; ja vakavimpia ja huolestuttavimpia kysymyksiä, mitä moralistin tai sosiologin on tehtävä itselleen, on saada tietää, voivatko kaikki hänen ponnistuksensa jouduttaa hetkenkään vertaa tai muuttaa rahtuakaan tuon suuren nimettömän joukon päätöksiä, joka askel askeleelta seuraa hämärää päämääräänsä…

XXXIII

Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus, mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen mahdollisuuden välillä.

Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua, niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana — yleensä silloin, kun heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi — koston väistyvän äkkiä erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian tarkalleen määrätyn hyvityssumman.

Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia, ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä, profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.