"Kerrotaan", sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki- ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan viisaille, "kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja Omar sanoi: 'Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet yössä ja kylmässä?' Vaimo vastasi: 'Herra, lämmitän vähän vettä antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon me olemme joutuneet.' Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: 'Mutta luuletko, oi nainen, että Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?' Vaimo vastasi: 'Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja kunkin alamaisensa kurjuudesta?' Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam Abu-Zeidille: 'Kiiruhtakaamme täältä pois.' Ja hän kulki hyvin nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: 'Auta näitä minun selkääni, oi Abu-Zeid.' Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: 'Anna minun kantaa ne selässäni, oi uskovaisten emiiri.' Hän vastasi rauhallisena: 'Mutta sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa ylösnousemuksen päivänä?' Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse. Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: 'Oi Abu-Zeid, nyt, kun olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.'

"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä, ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni. Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi: 'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'

"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten! Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."

Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja, nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat, ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä masentavaa näkyä.

XXVIII

Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset". Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen yhteenkuuluvaisuus" — käyttääksemme Spencerin sanoja — on olemassa vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä, jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä, jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa, mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään, arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa. Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin, että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan; heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän omatuntonsa olisi rauhallisempi.

XXIX

Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka elävät meidän kanssamme — kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo, yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen, tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus, että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?

XXX

Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa, turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella. Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius, jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen, ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa, säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja palvelijansa. Yltympärillä vallitsee — sen hän tietää vallan hyvin — suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen, ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien, muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä, kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle, joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko. Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys, toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme, ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme, kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä, merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin, jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."