Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko toimiva ja asuttu alue.
Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen, mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta aivan varmaan me tulemme tietämään — mikä onkin tärkeintä — millä tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme, meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.
XXIV
Onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? Onko se järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia, jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä, jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä, kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia, jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella. Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.
Mutta älkäämme tuota rakkautta sijoittako enää jonkinlaiseen yli- ja usein epäinhimilliseen äärettömyyteen ja hakeko sitä sieltä. Se ei kuitenkaan pääsisi osalliseksi siitä suuruudesta ja kauneudesta, jota tuolla äärettömyydellä saattaa olla, se olisi erillinen ja tehoton kuin tämäkin, kun taas oppiessamme sen löytämään ja kuuntelemaan sitä omasta itsestämme, jossa se todellakin on, nähdessämme, millä tavalla se käyttää hyväkseen kaikkia henkemme saavutuksia, sydämemme kaikkia iloja ja kärsimyksiä, me tulemme pian tietämään, mitä on tehtävä kasvattaaksemme ja puhdistaaksemme sitä.
XXV
Näinkin supistettuna tehtävämme on oleva kyllin laaja ja työläs. Tiedämmekö me, miten on meneteltävä kasvattaessamme ja puhdistaessamme itsessämme oikeusaatetta? Me likipitäen näemme, mitä ihannetta meidän on lähestyttävä, mutta miten muuttuvainen ja petollinen tuo ihanne vielä on! Sitä hälventää kaikki se, mitä me emme huomaa tai minkä me näemme vain epätäydellisesti ja mitä me emme tajua kyllin syvällisesti. Tuskin on olemassa toista ihannetta, jota uhkaisivat salakavalammat vaarat, joka olisi merkillisempien unohdusten ja yhtä epätodennäköisten erehdysten uhrina. Ei ole mitään, mitä meidän tulisi lähestyä pelokkaammin, kiihkeämmän uteliaana ja hartaammalla huolenpidolla. Se, mikä meistä näyttää moitteettoman oikealta tällä hetkellä, ei luultavastikaan ole kuin pieni osa siitä, mikä meistä näyttäisi oikealta, jos me muuttaisimme paikkaa. Meidän tarvitsee vain verrata sitä, mitä me teimme eilen, siihen, mitä me teemme tänään, ja sen, mitä me teemme tänään, me huomaamme olevan täynnä oikeuden loukkauksia, jos meidän on mahdollista kohota vielä korkeammalle ja verrata sitä siihen, mitä teemme huomenna. Sattuu jokin tapaus, kirkastuu jokin ajatus, selvenee jokin velvollisuus itseämme kohtaan, ilmaantuu jokin odottamaton yhteys — ja sisäisen oikeutemme koko rakenne horjuu ja muuttaa muotoaan. Niin vähän kuin kuljemmekin eteenpäin, meidän olisi kuitenkin mahdotonta alkaa uudelleen elää niiden niin monien ikävyyksien ja erinäisten pettymysten keskellä, joita olemme aiheuttaneet tahtomattamme ja tietämättämme, ja kuitenkin, kun ne syntyivät ympärillämme, meistä näytti, että me olimme oikeassa, emmekä luulleet olevamme epäoikeudenmukaisia. Samoin nytkin: me olemme tyytyväisiä hyvään tahtoomme. Me vakuutamme itsellemme, ettei kukaan kärsi meidän takiamme, me olemme vakuutetut siitä, ettemme aiheuta yhdenkään hymyn häviämistä, ettemme keskeytä yhtään onnenkuisketta, ettemme lyhennä yhtään rauhan ja rakkauden hetkeä. Mutta ehkä me emme ollenkaan huomaa oikealla ja vasemmalla piilevää suunnatonta vääryyttä, joka täyttää kolme neljännestä elämäämme.
XXVI
Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus'in erinomaista käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän, riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman, älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän, muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi, vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä, on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin. Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä, joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus, tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen, kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.