Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen, kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta — ihmisyyden ja luonnon — ja ne näyttävät olevan meissä yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän: kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.

Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen): silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi. Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.

Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan? Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana, jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa, niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston, niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen itse kysymyksessä olevasta esineestä.

XXI

Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme — välistä ääneen, useimmiten hiljaa — luonnon lapsia, meidän on siis mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No, luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen — siis… Me emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme, melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait, kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin — mikä myöskin olisi hyvin järjellistä — ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa, ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen. Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä, miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta, joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait alkavat olla siveyslakeja? Onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä toiselta tasolta? Onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää. Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä pitemmälle. Niinpä esimerkiksi — etsimättä vieraasta äärettömyydestä ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me muodostamme — meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään, ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme ponnistuksista. On mahdollista — ja tarkat havainnot näyttävät, jollei todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon — on mahdollista, ettei osa persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin. Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?

XXII

Älkäämme kiiruhtako tekemään johtopäätöstä; on vielä liian monta epävarmaa kohtaa. Tahtoessamme jäljitellä sitä, mitä kutsumme luonnon vääryydeksi, voi käydä niinkin, että me joudumme jäljittelemään ja suosimaan vain omaa vääryyttämme. Sanoessamme, ettei luonto ole oikeudenmukainen, me itse asiassa valittelemme sitä, ettei se enemmän välitä meidän pikku hyveistämme, vähäisistä aikomuksistamme ja pienistä sankariteoistamme, ja pikemmin on loukattu meidän turhuuttamme kuin oikeudenharrastustamme. Mutta siitä, ettei meidän moraalimme ole suhteellinen maailmankaikkeuden äärettömyyteen eikä sen loppumattomiin kohtaloihin, ei seuraa, että meidän pitäisi luopua tuosta moraalistamme, sillä se on suhteellinen meidän rajoitettuun kokoomme ja rajoitettuihin kohtaloihimme.

Sitäpaitsi, joskin luonnon vääryys olisi eittämätön, pitäisi tutkia toista kysymystä, joka pysyy rajoittamattomana, nimittäin, onko ihminen määrätty seuraamaan luontoa sen vääryydessäkin. Kuunnelkaamme tässä pikemminkin omaa itseämme kuin jotakin niin kauheaa ääntä, ettemme käsitä yhtään sanaa siitä, mitä se puhuu. Järkemme ja vaistomme sanovat meille, että olemme oikeutetut seuraamaan luonnon neuvoa, mutta ne sanovat myöskin, ettei sitä saa seurata, kun se joutuu vastakkain toisen meissä olevan, yhtä syvän vaiston kanssa, sen, joka sanoo, mikä on oikeaa, mikä väärää. Ja jos nämä vaistot lähenevät totuutta ja jos niitä on arvosteltava niiden voimien mukaan, niin jälkimmäinen on ehkä mahtavampi, koska se on tähän päivään saakka taistellut yksin kaikkia muita vastaan eikä se ole vielä pettänyt. Ei ole tullut vielä aika kieltää sitä. Ihmisinä meidän on, kunnes saamme muuta varmuutta, edelleenkin pysyttävä oikeudenmukaisina ihmisten piirissä. Me emme näe kyllin kauas emmekä kyllin selvästi, ollaksemme oikeudenmukaisia muussa piirissä. Älkäämme heittäytykö kuiluun, josta rodut ja kansat epäilemättä löytävät ulospääsyn, mutta johon ihmisen ihmisenä ei pidä tunkeutua. Luonnon vääryydestä tulee lopulta lajiin nähden oikeus; sillä on aikaa odottaa ja tämä vääryys on sen mittakaavan mukainen. Mutta kaikki tämä sortaa meidät maahan ja meillä on käytettävänämme liian vähän aikaa. Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen, oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, ja joskin se joskus tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu kokoamaan ja säilyttämään itsessään. Me emme ole oikeutettuja vapautumaan tuosta velvollisuudesta, ennenkuin tulemme tietämään kaikki syyt tuohon suureen näennäiseen vääryyteen. Ne syyt, joita meille esitetään: suvun säilyminen, voimakkainten, taitavimpien ja "sopivimpien" siittäminen ja valinta, eivät riitä saamaan aikaan niin hirveää muutosta. Tosin jokaisen meistä on koetettava olla voimakkain, taitavin ja soveltua mahdollisimman hyvin elämän välttämättömyyksiin, joita hän ei voi muuttaa, mutta niiden ominaisuuksien arvossapitäminen, jotka saavat meidät voittamaan, jotka julistavat meidän siveellistä voimaamme ja älyämme ja tekevät meidät todella onnellisiksi, taitaviksi, voimakkaimmiksi ja "sopivimmiksi" — se on inhimillisintä, rehellisintä ja oikeinta.

XXIII

"Enemmänkin on minussa", niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä, elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa — kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä ja kuuluisivat jo meille. "Enemmänkin on minussa", ehkäpä meillä on oikeus lisätä: "Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa on."