XVII
Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.
Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä, ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa, kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle, johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.
Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä, mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja valheet.
Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen, voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut. Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella, sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön, halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman tutkiskella tulevaisuutta.
XVIII
Syynä siihen, että Napoleonia kohtasi rangaistus hänen kolmesta suuresta väärinteostaan, ei ollut ollenkaan se, että asiat ja tapahtumat ovat oikeudenmukaisia; ja kun meidän omia väärintekojamme seuraa rangaistus, joka tosin ei ole yhtä silmiinpistävä, mutta silti yhtä tuskallinen, ei sekään tapahdu tästä syystä. Siihen ei ole ollenkaan syynä se, että on olemassa kaikkeuden ääriin saakka ulottuva torjumaton oikeus, jota on mahdoton lahjoa ja eksyttää. Siihen on syynä se, että ihmisen henki ja luonne, sanalla sanoen koko hänen moraalinen olemuksensa voi elää ja toimia vain oikeuden pohjalla. Heti kun hän luopuu siitä, hän joutuu pois luonnollisesta elementistään, hän on niin sanoaksemme siirtynyt aivan outoon taivaankappaleeseen, missä maa pettää hänen jalkojensa alla, missä kaikki saa hänet ymmälle, sillä jos vaatimattominkin äly tuntee oikeutta noudattaessaan olevansa "kotonaan" ja voi vaikeuksitta ennustaa oikean teon kaikki seuraukset, niin syvin ja tarkkanäköisinkin äly tuntee olevansa itsensä luoman vääryydenkin piirissä vieraalla pohjalla, eikä se voi nähdä ennakolta kymmenettä osaa sen seurauksista. Ei tarvita muuta kuin että nero pyrkii poikkeamaan siitä oikeudentunnosta, mikä on yksinkertaisen talonpojan sydämessä, niin se ei enää tiedä, missä se on. Mitä sitten, kun se sivuuttaa oman oikeutensa rajat? Sillä oikeus, joka syntyy ja kehittyy älyn mukana, panee uudet aidat kaiken sen ympärille, mistä se pääsee selville, samalla kun se vahvistaa entisiä, vaiston asettamia, ja tekee ne yhä ylipääsemättömämmiksi. Kaikki järkkyy heti, kun sivuutamme oikeuden alkuperäisen rajan, valhe synnyttää sata uutta valhetta ja petos tuhat uutta petosta. Noudattaessamme oikeutta me saamme osaksemme luottamusta, sillä on asioita, joissa konnamaisimmatkaan eivät voi pettää. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin astumme vääryyden tielle, meidän on epäiltävä uskollisimpiakin palvelijoitamme, sillä on asioita, joille he eivät voi pysyä uskollisina. Koko moraalinen elimistömme on luotu elämään oikeuden ilmapiirissä, kuten fyysillinen elimistömme on luotu elämään maapallomme ilmapiirissä. Kaikki kykymme edellyttävät tuota oikeutta paljoa läheisemmin kuin painon, lämmön ja valon lakeja, ja käyttäessämme niitä vääryyteen me käytämme niitä siihen, mikä on tuntematonta ja vihamielistä. Kaikki meissä on luotu oikeutta silmälläpitäen, kaikki kulkee ja rientää siihen, kaikki saattaa meidät siihen, jotavastoin me vääryyteen nojatessamme taistelemme koko ajan omia voimiamme vastaan. Ja kun sitten torjumattoman rangaistuksen hetkellä itkien ja katuen myönnämme, että kapinaan nousseet tapahtumat, taivas, maailmankaikkeus tai näkymätön olevainen ovat oikeamielisiä asettuessaan meitä vastaan, niin se ei merkitse sitä, että ne tosiaan olisivat oikeamielisiä tai olisivat koskaan olleetkaan, vaan että me olemme tahtomattamme pysyneet oikeudentuntoisina vääryydessäkin.
XIX
Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet. Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä, onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme, mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa. Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo? Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi? Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on vastustettava ja kumpaa edistettävä? Onko meidän mukaannuttava ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme ilmeisesti poikkeuksellinen laki? Onko olemassa tilannetta, jossa meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? Onko velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?