Tämä viimeksimainittu passiivinen osuus vähenee päivä päivältä. Ei niin, että oikeuden mysteerio katoaisi. Mysteerion katoaminen on hyvin harvinaista; tavallisesti se vain muuttaa paikkaa. Mutta usein on hyvin tärkeää, hyvin toivottavaa, että se saadaan muuttamaan paikkaa. Eräältä tietyltä näkökannalta katsoen kaikki inhimillisen ajattelun edistys supistuu kahteen tai kolmeen tämänlaiseen muutokseen, parin kolmen mysteerion siirtämiseen paikasta, jossa ne vaikuttivat pahaa, toiseen paikkaan, missä ne ovat vaarattomia tai voivat vaikuttaa hyvää. Riittääpä joskus sekin, että mysteeriolle onnistutaan antamaan toinen nimi, vaikka se ei muutakaan paikkaa. Sitä, mitä ennen kutsuttiin "jumaliksi", kutsutaan nyt "elämäksi". Ja jos elämä on yhtä selittämätön kuin jumalat, niin me olemme näin voittaneet ainakin sen, ettei kenelläkään ole oikeutta puhua tai vahingoittaa sen nimessä. Inhimillisen ajattelun päämäärä ei luultavastikaan ole mysteerion hävittäminen tai vähentäminen. Tämä ei näytä mahdolliselta. On luultavaa, että tähän maailmaan on aina liittyvä sama määrä mysteerioita, olettaen että loppumattomuus on ominaista tälle maailmalle kuten se on ominaista mysteeriolle. Mutta rehellisesti ihmisajatus tahtoo määritellä ennen kaikkea todellisten ja poistamattomien mysteerioiden tilanteen. Se tahtoo poistaa näistä mysteerioista kaiken sen, mikä niihin ei kuulu, mikä ei ole niille ominaista, kaiken sen, mitä meidän erehdyksemme, kauhumme ja valheemme ovat siihen lisänneet. Ja sitä mukaa kuin keinotekoiset mysteeriot häviävät, tuo ihmisajatus näkee todellisen mysteerion alan laajenevan, joka on elämän, sen tarkoituksen ja sen alkamisen mysteerio, ajatuksen oman olemassaolon mysteerio, mysteerio, jota on kutsuttu "alkutapahtumaksi" tai "todellisuuden ehkä tuntemattomana pysyväksi olemukseksi".

XIII

Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat, elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään, tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme, älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä, me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla, läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.

XIV

Silloin käy meille mahdolliseksi vastata useaankin pulmalliseen kysymykseen vaivojen ja palkintojen useinkin hyvin oikeudenmukaisesta jaosta ihmisten kesken. Eikä tällöin ole kysymys ainoastaan sisäisistä ja siveellisistä vaivoista ja palkinnoista, vaan myöskin näkyvistä ja täysin aineellisista. Ei ole kokonaan vailla perustaa se ihmiskunnan usko, joka sillä on ollut alkuajoistaan asti, että oikeus läpitunkee ja elävöittää niin sanoaksemme kaikki sen maailman esineet, jossa me elämme. Tämän uskon selitykseksi ei riitä sen toteaminen, että suuret siveyslakimme ovat väkipakolla sovelletut aineen elämän suuriin lakeihin. Siinä on muutakin. Kaikki ei rajoitu kaikissa oloissa yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen rikkomuksen ja rangaistuksen välillä. Usein siinä huomaa siveellisen aineksen ja vaikkei se ole siinä tapahtumien ansiosta ja vaikka se onkin vain meidän luomamme, niin se on kuitenkin todellinen ja voimakas. Jollei ole olemassa varsinaista fyysillistä oikeutta, jos on olemassa kokonaan sisäinen psykolooginen oikeus, josta tulemme pian puhumaan, niin on myöskin psykolooginen oikeus, joka on pysyväisessä suhteessa fyysilliseen maailmaan. Ja tämän oikeuden me panemme jonkinlaisen näkymättömän ja universaalisen periaatteen laskuun. Me erehdymme olettaessamme luonnolla olevan moraalisia aikomuksia ja toimiessamme sen meille muka säätämän rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta. Mutta tällä ei ole sanottu, etteikö aineellisestikin olisi palkintoa hyvästä, rangaistusta pahasta. Sitä on ehdottomasti, mutta se ei johdu siitä, mistä me luulemme, ja jos luulemme, että ne tulevat luoksepääsemättömästä paikasta, että ne hallitsevat, tuomitsevat ja vapauttavat meidät sen mukaan kuin me tuomitsemme itseämme, niin me erehdymme kovin pahasti, sillä ei mikään vaikuta enemmän tapaamme puolustaa itseämme onnettomuutta vastaan ja mennä täydellä oikeudella valloittamaan onnea.

XV

Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä. Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista. Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa, henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.

XVI

Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha. Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä ja Puolan lumihangissa.

Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin, väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta. Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi. Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa, jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen, jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.