VIII
Luultavasti on niistä, jotka eivät usko korkeimman Tuomarin olemassaoloon, näyttävä hyödyttömältä tutkia näin vakavasti tätä kaikessa olevan oikeuden mahdotonta aatetta. Jos se esitetään sellaisena kuin se todellisuudessa on, se tulee todellakin mahdottomaksi. Mutta jokapäiväisessä elämässämme me emme tavallisesti näe sitä siinä muodossa. Nähdessämme onnettoman rikoksen, väärin hankittua varallisuutta, joka päättyy vararikkoon, kurjaa irstailua, rangaistua ilkeyttä, katalaa kimppuunkäyntiä, joka hetken menestyy ja sitten päättyy surkeasti, me lakkaamatta sekoitamme fyysillisen seurauksen moraaliseen syyhyn. Ja vaikkemme ollenkaan uskoisi minkään Tuomarin olemassaoloon, joudumme me kuitenkin melkein kaikki enemmän tai vähemmän vapaasti elämään jonkinlaisessa epämääräisessä uskossa tapahtumien oikeuteen. Ja silloinkaan, kun järjen ja kylmän havainnon avulla olemme päässeet selville, ettei tuota oikeutta ole olemassa, silloinkaan ei tarvita muuta kuin että jokin tapaus koskettaa meitä läheltä, välistä riittää kaksi tai kolme tuntuvampaa sattumaa luhistamaan tuon vakaumuksen sydämessämme, jollei aina mielessämme. Järjestämme, kokemuksestamme huolimatta herättää meissä jokin aivan vähäpätöinen seikka esi-isän, joka oli vakuutettu siitä, että tähdet taivaalla tuikkivat vain hyväksyvästi ennustaakseen iskua, jonka hän on antava viholliselleen taistelutantereella, lausuntoa, jonka hän antaa päällikköjen kokouksessa, onnellista juonta, jonka hän punoo naiskammion ympärille. Mekin jumaloimme tunteitamme harrastustemme mukaan, mutta koska jumalilla ei ole enää nimiä, me jumaloimme niitä epätäsmällisemmällä ja epäsuoremmalla tavalla, ja siinä onkin ainoa erotus. Kun kreikkalaiset, ollen voimattomina Trojan edustalla, tarvitsevat tehokasta apua ja merkkiä, niin he menevät riistämään Philokteelta Herkuleen jousen ja nuolet ja jättävät hänet sitten alastomana, sairaana ja aseettomana autiolle saarelle, ja se on muka salaperäinen Oikeus, korkeampi kuin inhimillinen, se on jumalien säännös. Ja kun jokin väärinteko näyttää meistä hyödylliseltä, niin me vaadimme sitä tulevien sukupolvien, ihmisyyden, isänmaan nimessä. Kun toiselta puolen meitä kohtaa suuri onnettomuus, ei ole enää oikeutta, ei jumalia, mutta jos se kohtaa vihollistamme, niin maailmankaikkeus kansoittuu heti näkymättömillä tuomareilla. Jos osaksemme tulee odottamaton ja ansaitsematon onni, niin me ilman päänvaivaa kuvittelemme, että meissä on niin salattuja ansioita, joista emme itsekään tienneet, ja me olemme onnellisempia siitä, että ne ovat tulleet ilmi, kuin itse siitä onnesta, jota ne ovat meille tuottaneet.
IX
"Kaikki kostaa itsensä", sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on useimpien erehdystemme lähde.
X
Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa, sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa, jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria, laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta; minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä, ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme, ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman, joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon, jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten, kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden aiheuttamia sairauksia.
XI
Mehän tietenkin rakastamme oikeutta. Totta on, että me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta on lisättävä, että vasta vähän aikaa sitten olemme päässeet siitä varmuuteen ja me etsimme vielä keinoja sen hävittämiseksi. Tuo vääryys oli niin vanha, käsitys Jumalasta, kohtalosta ja luonnon salaperäisestä tahdosta sekoittui siihen niin läheisesti, se on vielä niin läheisesti sidottu useimpiin maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisiin voimiin, että olemme vasta vähän aikaa saattaneet koettaa eristää niitä puhtaasti inhimillisiä voimia, joita siihen kätkeytyy. Jos meidän onnistuu eristää, oppia tuntemaan ja erottaa ne lopullisesti sellaisista voimista, joihin meillä ei ole mitään vaikutusta, niin se on oleva oikeudelle tärkeämpää kuin kaikki, mitä ihmiskunta on tähän asti saavuttanut oikeuden etsimisellään.
Sillä yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa ei suinkaan ihmisosuus kykene vaimentamaan oikeudenmukaisuuden kiihkeää kaipuutamme, vaan se osuus, joka monen mielestä kuuluu vielä Jumalalle, jonkinlaiselle kohtalolle ja luonnon kuvitelluille laeille.