Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.

Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä, sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti, yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti — erehtyen tai erehtymättä — hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.

V

Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla, ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate, edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi, yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin oikeus — jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta — on kohdistunut tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin vaikuttimia.

Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön, perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.

VI

Näin ollen me siis emme voi sanoa, että yläpuolellamme, ympärillämme, alapuolellamme tässä elämässä tai toisessa elämässämme, s.o. lastemme elämässä, olisi tarkoitetun ja tahallisen oikeuden jälkiä. Mutta mukautuessamme olevaiseen me tietenkin olemme joutuneet antamaan moraalimme leiman useimmin tapaamillemme kausaliteetti- eli syysuhteisuusperiaatteillemme, joten on olemassa hyvin riittävä tehokas näennäinen oikeus, oikeus, joka palkitsee tai rankaisee useimpia tekojamme sen mukaan, missä suhteessa ne ovat erinäisiin olentojen säilymiselle välttämättömiin lakeihin. On selvää, että jos siemennän peltoni, niin minulla on sata kertaa suuremmat edellytykset sadon korjaamiseen kuin naapurillani, joka jättää peltonsa kylvämättä, koska hän pitää parempana laiskoitella tai huvitella. Tässä tapauksessa työ on palkittu tyydyttävän varmasti ja me olemme ruvenneet pitämään erityisesti juuri työtä siveellisenä toimituksena ja velvollisuuksista ensimmäisenä, koska se on välttämätön elämämme ylläpitämiseksi. Tämänlaatuisia esimerkkejä voisi jatkaa loppumattomiin. Jos minä kasvatan hyvin lapsiani, jos olen hyvä ja oikeamielinen muille ihmisille, jos olen rehellinen, toimelias, suora, varovainen ja viisas kaikissa oloissa, niin minulla on suuremmat edellytykset saada osakseni kunnioitusta lapsiltani, rakkautta, arvonantoa ja onnellisia hetkiä kuin sillä, joka on ollut ja toiminut aivan päinvastoin. Älkäämme kuitenkaan jättäkö ottamatta huomioon, että naapurini, vaikka hän olisikin ahkera ja säännöllinen tavallisessa olossaan, ei saisi sen suurempaa satoa, jos jokin kunnioitettava ja ehkä ihailtavakin syy — esimerkiksi sairaus, joka pidättäisi häntä vaimonsa tai naapurinsa vuoteen ääressä — olisi estänyt häntä kylvämästä oikeaan aikaan. Samoin kävisi toisissakin tapauksissa, jotka äsken mainitsin. Mutta nämä tapaukset, joissa kunnioitettava tai ihailtava syy estää täyttämästä tehtävää, ovat poikkeuksellisia, niin että yleensä syyn ja seurauksen, välttämättömän lain vaatimuksen ja sitä noudattavan yrityksen tuloksen välillä on, kiitos joustavuutemme ja mukautumiskykymme, riittävä sopusointu pitämään meissä yllä kaikessa olevan oikeuden aatetta.

VII

Onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä? Onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut, paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.

Mutta vähät siitä, tullaan sanomaan, tekeekö ihminen sitä, mikä on oikein, koska hän on vakuutettu, että Jumalan katse seuraa häntä, tai koska hän kuvittelee olevan jonkinlaista oikeutta maailmassa, tai yksinkertaisesti, koska hän omassatunnossaan tuntee tuon asian oikeaksi? Päinvastoin merkitsee tämä hyvinkin paljon. Meillä on tässä kolme eri ihmistä. Ensimmäinen, jota seuraa Jumalan katse, on tekevä useammankin väärän teon, sillä ei ole ollut Jumalaa, joka ei olisi tahtonut paljonkin väärää. Toinen ei tule aina toimimaan kuten kolmas, ja kolmas on todellinen ihminen, jolta moralistin on kysyttävä neuvoa, sillä hän yksin on jääpä näistä kolmesta eloon. Moralistille on mielenkiintoisempaa koettaa nähdä ennakolta, millä tavoin ihminen käyttäytyy totuudessa, s.o. luonnollisessa elementissään, kuin tutkia, miten hän menettelee erehdyksessä.