I
Puhun niille, jotka eivät usko ainoan, kaikkivaltiaan ja erehtymättömän Tuomarin olemassaoloon, Tuomarin, joka päivin ja öin kallistaen korvansa meidän ajatuksillemme, tunteillemme ja toimillemme, ylläpitää oikeutta tässä maailmassa ja täydentää sitä muualla. Jollei ole tuomaria, niin onko sitten olemassa muuta oikeutta kuin ihmisten säätämä oikeus, joka tosin ei suinkaan esiinny yksinomaan heidän laeissaan ja tuomioistuimissaan, vaan myöskin kaikissa yleiskunnallisissa suhteissa, jotka eivät ole positiivisten tuomioiden alaisia ja joilla ei tavallisesti ole muuta vahvistusta kuin ympäristömme yleinen mielipide, luottamus tai epäluottamus, hyväksyminen tai hylkääminen? Eikö ole olemassa mitään tätä oikeutta ylempänä? Voiko sen, mikä maailman kaikkeuden moraalissa näyttää usein niin selittämättömältä, että ihmiset luulevat olevansa niin sanoaksemme pakotettuja uskomaan viisaan tuomarin olemassaoloon, johtaa yhteiskunnallisesta oikeudesta ja selittää tämän avulla? Olemmeko petettyämme tai voitettuamme lähimmäisemme, pettäneet tai voittaneet kaikki oikeuden voimat? Onko kaikki lopullisesti ratkaistu ja eikö meillä ole enää mitään pelkäämistä, vai onko kuitenkin olemassa ankarampi ja vähemmin erehdykselle altis oikeus, näkymättömämpi, mutta syvempi, universaalisempi ja voimakkaampi?
Kuka kieltää sellaisen olemassaolon ja kuka ei tunne, että se on torjumaton, että se käsittää koko ihmiselämän ja että sen keskustassa hallitsee äly, joka ei erehdy ja jota ei liioin voi pettää? Mutta mihin me sen sijoitamme riistettyämme sen taivaista? Missä se on? Mistä se ammentaa hyvän ja pahan, onnen ja onnettomuuden? Siinä kysymyksiä, joita emme usein tee itsellemme. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä paikasta, missä tuo oikeus sijaitsee ja mistä se lähtee meitä rankaisemaan ja palkitsemaan, riippuu sen luonne ja koko meidän moraalimme. Siksipä ei ole hyödytöntä tutkia, millaisena nykyään tapaamme ihmisten sydämissä ja mielissä tuon korkeimman salaperäisen oikeuden suuren aatteen, aatteen, joka on ollut useinkin vaihteluiden alainen aikojen kuluessa. Eikö meille sittenkin jää korkein ja kiihoittavin mysteerio, eikö se koskekin useimpia muita mysteerioita ja eivätkö sen horjumiset juuri järkytä meitä syvimmin? On mahdollista, ettei suurella osalla ole minkäänlaista tietoa noista horjumisista ja muutoksista. Täysin selvä tietoisuus ei ole välttämätön kaikille inhimillisen ajattelun kehityksessä. Riittää sekin, että jotkut ottavat selvää siitä, että jokin muutos on tapahtunut, jotta yleinen moraali saa vähitellen tuta sen seuraukset.
II
Me tulemme tietenkin koskettelemaan yhteiskunnallista, sosiaalista, oikeutta, s.o. oikeutta, jota me noudatamme keskinäisissä suhteissamme, mutta me emme ota puheeksi säädännäis- eli positiivista oikeutta, joka ei ole muuta kuin osa sosiaalisen oikeuden rakennetta. Me käsittelemme erittäinkin tuota epätäsmällistä, mutta tehokasta oikeutta, jota on mahdoton käsittää, mutta myöskin mahdoton välttää, joka seuraa ihmistä ja tunkeutuu häneen, hyväksyy ja hylkää, palkitsee ja rankaisee elämämme kaikki teot. Tuleeko se ulkoapäin? Onko olemassa, ihmisestä riippumatta, maailmankaikkeudessa ja ilmiöissä moraalinen periaate, jota ei voi pettää eikä kaunistella? Onko sanalla sanoen oikeutta, jota voisi nimittää fyysilliseksi oikeudeksi? Vai onko tuo oikeus kokonaan lähtöisin ihmisestä, onko se aivan sisäinen silloinkin, kun se vaikuttaa ulospäin? Ja, ilmaistaksemme tuon kaiken lyhyesti, onko toisin sanoen olemassa vain psykolooginen, sielullinen oikeus? Luulen näiden kahden nimityksen, fyysillinen ja psykolooginen oikeus, käsittävän ne oikeuden eri muodot, jotka meistä näyttävät vielä nytkin olevan olemassa sosiaalisen oikeuden yläpuolella.
III
Jos ihminen, vaikkapa harhaluuloille ja mysteerioille kärkkäinkin, poistuu kaiken positiivisen uskonnon helpoilta, mutta keinotekoisesti valaistuilta poluilta ja kysyy rehellisesti ja tarkkaavaisesti neuvoa persoonalliselta kokemukseltaan, jos hän tarkastaa ulkonaista pahaa, joka kohtaa sokeasti hyviä ja pahoja, niin en luule, että hän voi kauan epäillä totuutta, ettei maailmassa, jossa me elämme, ole moraalisista syistä johtunutta fyysillistä oikeutta, että tuo oikeus esiintyy perinnöllisyyden, sairauden, ilmapiirin ja maaperän ilmiöinä tai jossain muussa ajateltavassa muodossa. Ei maa, ei taivas, ei luonto, ei aine, ei eetteri, ei mikään tuntemamme voima, paitsi meihin itseemme kätkeytyvät voimat, ota lukuun oikeutta, eikä niillä ole pienintäkään yhteyttä meidän moraalimme, ajatuksiemme eikä aikomuksiemme kanssa. Ulkomaailman ja meidän tekojemme välillä ei ole muita kuin yksinkertaisia syyn ja seurauksen suhteita, olennaisesti siveellisyyspiiriin kuulumattomia. Jos teen sellaisen ja sellaisen varomattoman tai ilkivaltaisen teon, niin koituu minulle siitä sellainen ja sellainen vaara ja saan siitä maksaa sellaisen ja sellaisen veron luonnolle. Ja kun kohtuuttomuus ja varomattomuus johtuvat usein syystä, jota me nimitämme epäsiveelliseksi, koska meidän velvollisuutemme on sovittaa elämämme, terveytemme ja turvallisuutemme pienten vaatimusten mukaan, niin me emme voi olla asettamatta epäsiveellistä syytä ja siitä johtuvaa vaaraa tai maksettavaa veroa toistensa yhteyteen, ja me saamme jälleen tuon luottamuksen yleisoikeuteen, joka on sydämeemme syvimmälle juurtunut ennakkoluulo. Mutta samalla kun omaksumme jälleen tuon luottamuksen, meiltä jää ottamatta huomioon, että asiaan ei yhtään vaikuta se, onko kohtuuttoman tai varomattoman teon aiheuttanut viaton tai sankarillinen syy, käyttääksemme lapsellista sanavarastoamme. Kylmettymisen seuraukset ovat ehdottomasti samat, jos heittäydyn veteen hyvin kylmällä ilmalla pelastaakseni lähimmäiseni tai jos putoan siihen koettaessani heittää hänet veteen, eikä mikään tämän avaran taivaan alla, paitsi minua itseäni tai tuota henkilöä, jos hän sen voi, lisää kärsimystä kärsimyksiini, kun olen tehnyt rikoksen, tai lievennä vähääkään tuskiani, kun olen tehnyt hyveellisen teon.
IV
Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa: perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti, vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa elämässä.
Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen, mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla, vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä. Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen terveyttään.