Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä. Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen, toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen — siinä kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus, hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille, jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden. Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta, että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen, velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim. uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja, rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet, heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika, joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta — kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.
V
Mutta miten paljon onkaan tekemistä ja oppimista, ennenkuin tuo suuri liekki nousee kirkkaana ja korkeana! Kuten hiljan sanoimme ei ihmiskunta suhteessaan aineeseen ole vielä päässyt ensi ajan hapuilemisesta ja kokeiluista. Se ei edes oikein tiedä, minkälaista ravintoa sen on käytettävä, onko se kasvis- vai lihansyöjä ja kuinka paljon se tarvitsee ravintoa. Sen järki eksyttää sen vaiston. Vasta vähän aikaa sitten sille on annettu tiedoksi, että se on tähän saakka luultavasti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa, että sen on vähennettävä enemmän kuin kahdella kolmanneksella nauttimaansa typpimäärää ja ilmeisesti lisättävä hiilihydraattimäärää, että joku määrä vihanneksia, hedelmiä, jauhoruokia, maitoa — mitkä nyt ovat vain sen aterioitten lisänä, aterioitten, jotka ovat sen ponnistusten päämaali ja joiden turmiollisen ylellisyyden saavuttamiseksi se ponnistaa viimeisetkin voimansa — riittää ylläpitämään mitä ihanimman ja voimakkaimman elämän intoa. Aikomukseni ei ole syventyä tässä vegetarismikysymykseen eikä vastata niihin huomautuksiin, joita sitä vastaan voidaan tehdä, mutta tunnustettava on, että hyvin harvat näistä huomautuksista kestävät rehellistä ja tarkkaavaista tutkistelua, ja voidaan vakuuttaa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet noudattaa tuota ruokajärjestystä, ovat tunteneet voimiensa lisääntyvän, terveytensä palautuvan tai vakaantuvan, mielensä keventyvän ja puhdistuvan kuin olisivat he päässeet vuosisataisesta inhoittavasta ja kurjasta vankeudesta.
Me emme päätä tätä esitystä tutkielmalla ravinnostamme, niin luonnollista kuin se olisikin. Kaikki oikeustajuntamme, moraalimme, tunteemme ja ajatuksemme johtuvat yleisesti katsoen kolmesta tai neljästä perustarpeesta, joista tärkein on ravinnontarve. Vähäisinkin muutos jossakin näistä tarpeista saisi aikaan huomattavia muutoksia siveellisessä elämässämme Jos jonakin päivänä varmuus siitä, että ihminen voi olla ilman eläinten lihaa, tulisi yleiseksi, niin seurauksena siitä olisi ei ainoastaan suuri taloudellinen vallankumous — sillä tuottaakseen kilon lihaa härkä kuluttaa yli sata kiloa rehuja — vaan myöskin luultavasti yhtä tärkeä ja varmastikin vilpittömämpi ja kestävämpi siveellinen parantuminen kuin jos Isän lähettämä tulisi toisen kerran maapallollemme korjatakseen ensimmäisen vaelluksensa erehdykset ja huomaamattomuudet. Voidaan tosiaankin todeta, että henkilö, joka luopuu liharavinnosta, jättää melkein välttämättömästi alkoholinkäytön, ja se, joka luopuu alkoholinkäytöstä, luopuu samalla useimmista väkivaltaisista ja karkeista nautinnoista. Ja näiden nautintojen arvossapito ja intohimoinen etsintä ne juuri muodostavat suuren esteen ihmiskunnan sopusointuiselle kehitykselle. Niistä vapautuminen on samaa kuin luoda itselleen jaloja vapaahetkiä, toisenlaisia haluja ja huvitteluvaatimuksia, mikä huvittelu tulee välttämättä olemaan ylevämpää, sillä se ei voisi olla yhtä alhaista kuin alkoholin synnyttämä. Mutta tulemmeko näkemään näitä valoisampia ja puhtaampia aikoja? Alkoholin syntiluettelo ei rajoitu ainoastaan siihen, että se tappaa ne, jotka sille ovat uskollisia, ja myrkyttää puolet ihmiskunnasta, vaan sillä on myöskin epäsuora, mutta syvä vaikutus niidenkin aatteisiin, jotka kauhistuen kääntyvät siitä pois. Se ylläpitää kansassa ja, kansan vastustamattoman vaikutuksen kautta, myöskin yläluokkien tavallisessa elämässä sellaisen huvituksen käsitystä, joka turmelee ja halventaa kaiken, mikä ihmisessä vivahtaa lepoon, rauhaan, elämäniloon, hilpeyteen, ja saattaa sanoa, että se nykyhetkellä tekee melkein mahdottomaksi todellisemman, syvemmän, yksinkertaisemman, rauhallisemman, vakavamman, henkevämmän, inhimillisemmän onnen ihanteen syntymisen. On ihme, että tämä onnen ihanne näyttää vielä aivan kuvitellulta ja merkityksettömältä. Ja joskin jotkut ovat vakuutettuja siitä, että meidän rotumme on tähän asti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa olettamalla, että kaikki kokemukset vahvistavat sen, niin tarvitaan tässä, kuten kaikessa muussakin, mistä jo on päästy varmuuteen, loppumattoman pitkä aika, ennenkuin tuo vakaumus pääsee eksytettyyn suureen joukkoon, jota sen tulee valistaa ja auttaa. Mutta ehkäpä tämä onkin ulospääsy, jota luonto pitää varalla, kun taistelu elämästä, joka on tällä hetkellä taistelua lihasta ja alkoholista — näistä kahdesta hävityksen ja vääryyden lähteestä, jotka ruokkivat kaikkia muitakin, tästä ei-inhimillisestä välttämättömyyden ja onnen symboolista — käy kerran ehdottomasti sietämättömäksi.
VI
Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole loppua?
Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen, ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?
Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme, koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi täällä maan päällä.
Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi. Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut, nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään "lepohetkien ensimmäiseksi tasangoksi?" Vaikkakin saamme olla varuillamme tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta, että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen, harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme työkuukautta.