Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta, epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu, myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai totuuden jano olisivat voineet synnyttää — jos ne olisivat maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen silmissä, joka ne tuntee — ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden, tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi, pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi, niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia, jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan. Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset, mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.

Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin, huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta, sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä: plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin, järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä. Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.

IV. MENNEISYYS

I

Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.

Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.

II

Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme, ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.

III

Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.