IV
Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.
V
"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta. Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton, muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat. "Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.
VI
Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon, joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa meistä itsestämme — sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun, lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli aurinko jälleen nousee.
VII
Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.
VIII
Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme — ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona — yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on — ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme — on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien — yksin äitinsäkin — varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään — huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, — itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.