IX
Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta, jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä olemattomiksi — tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä kuilua kohti, jota se vartioi.
Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden, joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää — sillä siitä, mitä olemme tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi — ei voi välttää, että useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme. Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino. Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.
X
Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine — kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla — on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan — ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.
Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?
XI
Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.
Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa, kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet: kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan muodon.