On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä. Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni sanoisivat meille: "Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne. riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme. Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te luulette meille antavanne.
"Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan."
"Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen."
XIII
Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus, jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono, loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille; sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse, se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään. Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen meille itsellemme, mitä me olemme.
Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo, niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.
Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot, samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat, mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät kokonaisen kansan.
Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä, jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä. Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii tekemään, mitä hänen on tehtävä.