Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi lampaita kehräten kultalankaa. — "Kenen nuo lampaat ovat?" hän kysyy. — "Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun." — "Kenelle sinä sitten kuulut?" — "Veljellesi, olen hänen onnensa." — "Ja missäs minun onneni sitten on?" — "Hyvin kaukana sinusta." — "Voinko sen löytää?" — "Voit kyllä, jos etsit."

Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. — "Etkö tunne minua?" vaimo vastaa. "Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun onnesi." — "Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?" — "Kohtalo."

— "Voinko minä löytää Kohtalon?" — "Ehkä, kovasti etsimällä."

Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten tulevaisuuden.

— "Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi." — Se neuvoo häntä lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä. Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki, mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.

Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa. Silloin hän unohtaakin ja vastaa: — "Ne ovat minun." — Heti syttyy pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle: "Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin; tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!" Ja heti sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.

II

Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle. Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa on parasta ja ihmiselle ominaisinta.

III

Niiden tekojen välillä, joita olemme aavistelleet määräämiemme tosiasioiden yhteydessä ja jotka vaivalloisesti piirtävät olemuksemme suuntaviivat, väijyy peloittava sattumajoukko. Ilma, jota hengitämme, tila, jossa liikumme, aika, jossa elämme, ovat täynnä seikkoja, jotka odottavat meitä ja valitsevat meidät muiden joukosta. Tarkatessaan heidän tapojaan huomaa pian, että nuo sattuman merkilliset tyttäret, joiden luulisi olevan sokeita ja kuuroja kuten isänsäkin, eivät toimi ollenkaan umpimähkään. He tietävät, mitä tekevät, ja he erehtyvät harvoin. Selittämättömän varmasti he tuntevat ohikulkijoista sen, jonka edessä heidän on noustava. Kahden ihmisen kulkiessa samalla hetkellä samaa tietä ei niissä kahdessa näkymättömässä joukossa, jotka kohtalo asettaa väijyksiin, ole epäröintiä eikä sekaannusta. Toisen ihmisen saapuessa asettuvat hänen tiensä oheen valkoiset neitsyet tarjoten palmunoksia, amforeja ja matkan tuhansia odottamattomia myötäkäymisiä; toisen lähestyessä nuo Aiskyloon kuvaamat "häijyt näkölennot" syöksyvät viidakosta, ikäänkuin heillä olisi mitäänaavistamattomalle uhrille kostettavana jokin selittämätön, ennen syntymää tehty loukkaus.