IV
Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä, järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa, johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä, pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan; tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes, että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.
V
Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan La Chance et la Destinée, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä. Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues'in, tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada tunnustusta. Samoin Lesurques'in kauhea tarina, missä tuhannet sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä — ilman että tuo totuus voisi sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan tohtori Froissac'in mukaan:
"Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä. Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi, Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi. Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä hakemaan pois papereitaan.
"Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques'in, jota hän pyysi seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka Lesurques'in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques'in entisyys puhui hänen puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä, hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8 p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques'in, jonka hän tiesi syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.
"Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, 'onko Lesurques'in kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen'. Neuvosto siirtyi päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan Lesurques'in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja tuomittiin.
"Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques'in äiti kuoli tuskasta, hänen vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin kaksi eri kertaa palautti Lesurques'in perheelle ne viisi- tai kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto. Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques'in kolmesta lapsesta oli kaksi kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques. Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden 1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei Virginie Lesurques'in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin."
On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien, kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona, melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa, kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille, supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.
Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen, kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan tähden alaisia.