Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet'in, Parisin oikeushovin presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen tuomiotaan.
Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä, Louise Bourbon'ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten Coligny'ihin, Stuart'eihin j.n.e.
Stuart'ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny'den vähemmän. Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.
"Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa. Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis'in taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa [Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
"Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin'in puolustuksessa. Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan Dreux'ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis'ssä Montmorency'tä vastaan ja vihdoin Jarnac'in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä virtoina vuotavan: 'Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa kuolemaan kuten elämäänkin?' Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan Montfaucon'in hirsipuuhun.
"Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. 'Coligny oli kunnon mies', sanoi l'abbé de Mably; 'Guise osasi näyttää hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli sen epäjumala.' Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan, jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä, määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa."
Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin, taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan, kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä jonkun Lauzun'in, Chamillart'in, Casanovan, Chesterfieldin y.m. erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia, joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen kaikissa yrityksissään?
VI
Näissä kuuloisissa esimerkeissä, joita voisi jatkaa loppumattomiin, esiintyvät historian jättiläismäisissä suhteissa ne vaatimattomat, mutta ehkä selväpiirteiset tapahtumat, joita meille tarjoovat joka päivä tavallisen elämän pienellä, huonosti valaistulla näyttämöllä nuo myötä- ja vastoinkäymisen tuhannet oikut.
Selvitelläkseen noita sokeita onnenpotkauksia ja itsepintaisia kovanonnenkolahduksia on otettava erikoisesti huomioon ne fyysilliset ja moraaliset syyt, jotka voivat niitä selvittää. Luultavaa on, että jos olisimme tunteneet Vauvenargues'in, niin olisimme huomanneet hänen luonteessaan ujoutta, epäröintiä tai onnetonta ylpeyttä, jotka estivät häntä hankkimasta itselleen otollista tilaisuutta ja käyttämästä sitä hyväkseen. On mahdollista, että Lesurques'ilta puuttui taitavuutta ja tuota sisäistä ja ihmeellistä voimaa, jota odottaa tapaavansa viattomasti syytetyssä. Varmaa on, että Stuartit, Joosef II ja Maria Antoinette tekivät suunnattomia virheitä, joista onnettomuudet aiheutuivat, että Lauzun, Casanova, lordi Chesterfield eivät välittäneet välttämättömästä epäröinnistä, joka suojelee kunniallista ihmistä. Samaten on varmaa, että joskin Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman, Herodes Suuren elämä oli ulkonaisesti ihmettä lähentelevän onnellinen, niin ei kukaan meistä luullakseni tyytyisi tuohon outoon, levottomaan, veriseen, melkein ajatuksettomaan ja tunteettomaan varjoon, jota täytyy sisäisesti olla alituisiin rikoksiin perustuvan onnen (jos onni-sanaa voi tässä käyttää). Mutta jos tämä vähennys tehdäänkin mahdollisimman harkiten ja perusteellisesti (ja mitä enemmän nähdään ja tutkitaan elämää, mitä syvemmälle tunkeudutaan pikku syiden ja suurten seurausten salaisuuteen, sitä perusteellisemmin tuo vähennys suoritetaan), niin ei voi kuitenkaan kieltää, että itsepintaisesti toistuvissa tapahtumissa, hyvän onnen ja kovan onnen järkähtämättömän yhtäjaksoisissa sarjoissa (jo aikoja sitten on huomattu, että onni ja onnettomuus tulevat melkein aina keskeytymättömissä sarjoissa), — jää huomattava, usein ratkaiseva, välistä kaikkikäsittävä osa, jota ei voi viedä minkään muun kuin sen käsittämättömän, mutta eittämättömän tahdon tilille, jota edustaa tuntematon, mutta todellinen mahti, tuo mahti, jota kutsutaan sattumaksi, kohtaloksi, sallimukseksi, "tuuriksi", kovaksionneksi, onnelliseksi tai onnettomaksi tähdeksi, valkoiseksi tai mustaksi siiveksi tai miksi kaikeksi sitä kutsuttaneenkaan aina kansojen ja aikojen enemmän tai vähemmän mielikuvitusrikkaan ja runollisen hengen mukaan.