Tässä on ihmisellä yksi sotkuisimpia, vaikeimpia probleemeja, mitä hänen tarvitsee selvittää tunteakseen kerran olevansa tämän maapallon ylin, täysin laillinen, riippumaton ja eittämätön valtias.

VII

Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä — ehkä illusoorisissa — korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme, että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä, on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta. Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen (jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina — mikä ihana joutoaika rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina, nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät. Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista — mene ja tiedä, miten ja millä etuoikeudella.

Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme. Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.

VIII

Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on — ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään — kaiken sen lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me tiedämme — ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista, mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi — me tiedämme olevan ihmisiä, joilla on "onnellinen" tai "onneton tähti". Minulla on ollut tilaisuus seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton. Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja, hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava, on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia, eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus. Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.

Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan, keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus, johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän ei ollut sitä, mitä kutsutaan "sympaattiseksi". Hän ei aluksi ollenkaan herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella, menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen, muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan, häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.

IX

Älkäämme kutsuko jumalia selvittämään näitä ilmiöitä. Ne eivät kykene selittämään meille mitään, ennenkuin ovat antaneet täyden selvän itsestään. Ja kohtalolla, joka on niistä tuntemattomin, on kaikista vähimmän oikeutta sekaantua asioihin ja huutaa meille: "minä olen niin tahtonut!" Älkäämme myöskään vedotko maailmankaikkeuden rajattomiin lakeihin, historian tarkoituksiin, maailmojen tahtoon, tähtien tuomioon. Nämä mahdit ovat olemassa, ja me olemme niiden alaisia kuten olemme auringon mahdin alaisia. Mutta samoinkuin tämä toimii tuntematta meitä, samoin meille jää todennäköisesti suunnaton vapaus niiden rajattomassa vaikutuspiirissä, ja niillä on parempaakin tehtävää kuin kallistua meidän puoleemme asettaakseen muurahaiskekomme pienelle polulle heinänkorren tai ottaakseen siitä lehden. Kun on kysymys meistä, meidän ahtaasta elämästämme, niin luulen ongelman avaimen löytyvän meistä itsestämme, sillä todennäköistä on, että kullakin olennolla on omassa itsessään esittämänsä probleemin paras ratkaisu.

Meissä on järkeen ja tahtoon alistuneen tietoisen olemuksemme takana syvempi olemus, joka toiselta puolen ulottuu historiantakaiseen menneisyyteen ja toiselta puolen tulevaisuuteen, johon miljoonat vuodet eivät kanna. Ei ole liian uskallettua luulla, että siinä piilevät kaikki jumalat ja että ne, joilla olemme kansoittaneet maan ja muut taivaankappaleet, lähtevät siitä vuoronsa perään antaakseen sille nimen ja muodon, jonka mielikuvituksemme voisi käsittää. Mikäli ihminen näkee selvemmin, mikäli hän tarvitsee vähemmän symbooleja ja kuvia, sikäli hän vähentää näiden nimien ja muotojen lukua. Hän pääsee vähitellen niin pitkälle, ettei hänen tarvitse lausua kuin yksi nimi, säilyttää kuin yksi muoto, ja hän aavistaa pian, että tämä viimeinen nimi ja viimeinen muoto eivät nekään ole muuta kuin viimeinen kuva mahdista, jonka valtaistuin oli aina hänessä itsessään. Jumalat palaavat silloin meihin, mistä ne olivat lähteneetkin, ja siellä me niitä nyt tutkiskelemme.