X
Uskon siis, että juuri itsetiedottomasta elämästämme — tuosta suunnattomasta, ehtymättömästä, mittaamattomasta ja jumalaisesta — meidän on etsittävä selitys hyvään tai huonoon onneemme. Meissä asuu olento, joka on meidän todellinen minämme, meidän esikoisminämme, ikivanha, rajaton, universaalinen ja luultavasti kuolematon. Meidän ymmärryksemme, joka on vain jonkinlaista fosforihohdetta tuolla sisäisellä merellä, tuntee sen vasta vaillinaisesti. Mutta joka päivä se yhä enemmän oppii näkemään, että siinä epäilemättä piilevät kaikki inhimillisten ilmiöiden salaisuudet, joita se ei ole tähän saakka ymmärtänyt. Tuo itsetiedoton olento elää toisella tasolla ja toisessa maailmassa kuin meidän ymmärryksemme. Se ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, noista kahdesta kauheasta ja illusoorisesta muurista, joiden välillä järkemme on liikuttava, jollei se aio joutua harhaan. Sille ei ole olemassa läheisyyttä eikä etäisyyttä, ei menneisyyttä, tulevaisuutta eikä aineen vastustusta. Se tietää kaikki ja voi kaikki. Muutoin tämä tieto ja mahti on aina eri asteissa myönnetty olevaksi ja sen ilmenemismuodoille on annettu sellaisia nimiä kuin vaisto, sielu, itsetiedottomuus, heijastusliikkeet, intuitsioni, aavistus j.n.e. Sen tilille luetaan erittäinkin niiden hermojemme epämääräinen ja usein ihmeellinen voima, jotka eivät suorastaan ole luomassa järkeämme ja tahtoamme. Tämä voima on silminnähtävästi yleiselämän oleellinen aine, sen ultravioletti säde. On todennäköistä, että tuo aine melkein aina on samaa laatua kaikilla ihmisillä. Mutta se on ymmärryksen kanssa yhteydessä hyvin eri tavoilla. Toisilla tuo tuntematon periaate pysyy niin syvälle kätkettynä, että se rajoittuu vain fyysillisiin tehtäviin ja suvun ylläpitämiseen. Toisilla taas se näyttää olevan aina valveilla, se kohoaa usein hipomaan ihmeellisellä läsnäolollaan ulkonaisen ja tietoisen elämän ulkopintaa; kaikissa oloissa se tulee esille, aavistelee, varoittaa, määräilee ja sekaantuu useimpiin elämänuran tärkeimpiin tapahtumiin. Mistä tämä kyky tulee? Sitä on mahdoton sanoa. Ei ole olemassa kiinteitä ja määrättyjä lakeja. Ei esimerkiksi huomaa mitään yhteyttä itsetiedottoman toiminnan ja älyn kehityksen välillä. Tämä toiminta on sääntöjen alainen, joita me emme tunne. Tällä hetkellä, tietoisuutemme nykyisellä asteella se näyttää puhtaasti satunnaiselta. Toisaalla sitä tavataan, toisaalla ei, minkään osoittamatta syytä tähän erotukseen.
XI
Olkoonpa kysymyksessä hyvä tai huono onni, luultavasti käy näin: Suotuisa tai tuhoisa tapahtuma, joka on noussut ikuisten lakien syvyyksistä, ilmaantuu tiellemme ja sulkee sen kokonaan. Siinä se sitten on, liikkumatonna, turmiotatuottavana, rajattomana, järkkymättömänä. Se ei välitä meistä; se ei ole olemassa meitä varten. Sillä on olemassaolo-oikeus ainoastaan omassa itsessään ja omaa itseään varten. Me olemme sille aivan yksinkertaisesti kuin tyhjää ilmaa. Me juuri sitä lähestymme ja meidän on, päästyämme sen vaikutuspiiriin, sitä joko paettava tai uhmattava, kierrettävä tai kuljettava sen yli. Oletan, että tapahtuma on turmiotatuottava: haaksirikko, tulipalo, salaman tuho; tai kuolema, sairaus, tapaturma, ahdinko hieman tavallisesta poikkeavassa muodossa. Siinä se odottaa näkymättömänä, sokeana, välinpitämättömänä, täydellisenä, muuttumattomana, mutta vielä mahtina. Se on olemassa aivan kokonaan, mutta vain tulevaisuudessa. Mutta meille, joiden aistimet älymme ja tietoisuutemme palveluksessa ovat niin rakennetut, että ne tajuavat asioita vain peräkkäisesti, meille se on vielä ikäänkuin olematon. Tarkistaaksemme edelleen olettakaamme, että on kysymys haaksirikosta. Laiva, joka on hukkuva, ei ole lähtenyt satamasta; salakari tai merenhylky, johon se on murskautuva, lepää rauhassa aaltojen alla; ja myrsky, joka puhkeaa vasta kuukauden lopulla, uinuu katseitten tuolla puolen, ilmojen salaisuudessa. Jos kaikki olisi käynyt normaalisesti, jollei mitään olisi ollut säädetty tähdissä, jos katastroofi olisi jo ollut tulevaisuudessa, olisi laivaan astunut viisikymmentä matkustajaa viidestä tai kuudesta eri maasta. Mutta laiva on selvästi kohtalon merkitsemä. On varmaa, että sen on hukuttava. Niinpä kuukausia, ehkä vuosiakin sitten on niiden matkustajien keskuudessa, joiden olisi pitänyt lähteä samana päivänä, tapahtunut ihmeellinen valinta. On mahdollista, että noista viidestäkymmenestä alkuperäisestä matkustajasta vain kaksikymmentä astuu laivaan sillä hetkellä, jolloin ankkuri nostetaan. Vieläpä on mahdollista, ettei yksikään noista viidestäkymmenestä vastaa niiden olosuhteiden kehoitukseen, jotka olisivat tehneet heidän lähtönsä välttämättömäksi, jollei olisi ollut tuota tulevaa onnettomuutta, ja että heidän sijallaan on kaksi- tai kolmekymmentä muuta joissa kohtalon ääni ei puhu yhtä voimakkaasti. Tässä, jossa tunkeudutaan syvimmälle syvimpään ihmisarvoitukseen, otaksuma pakostakin erehtyy. Mutta mitä tulee tuohon kuviteltuun seikkaan, joka vain tuo julki sen, mitä niin usein esiintyy jokapäiväisen elämän ahtaammissa oloissa, niin eikö etäisten ja epäiltävien jumalien sijasta ole se otaksuma luonnollisempi, että itsetiedoton sielunelämämme toimii ja ratkaisee. Se tuntee, sen tulee tuntea, sen tulee nähdä onnettomuus, koska sille ei ole olemassa aikaa eikä paikkaa, ja koska onnettomuus tapahtuu sen silmissä tuona hetkenä kuten se tapahtuu ikuisten voimien silmissä. Tapa jolla se varoittaa onnettomuudesta, merkitsee vähän. Kolmestakymmenestä kohtalolta varoituksen saaneesta matkustajasta kahdella tai kolmella on kenties ollut todellinen aavistus vaarasta; ne ovat niitä, joissa se, mikä on itsetiedotonta, on vapaampaa ja tunkeutuu helpommin älyn ensimmäisiin, vielä hämäriin piireihin. Toiset eivät aavista mitään, sadattelevat selittämättömiä viivytyksiä ja esteitä, tekevät kaiken voitavansa ennättääkseen ajoissa, mutta eivät kuitenkaan joudu mukaan. Muutamat sairastuvat, erehtyvät tiestä, muuttavat suunnitelmiaan, heille sattuu mitätön este, riita, rakkaussuhde, laiskuuden puuska tai he unohtavat koko matkan ja siten jäävät pois vastoin tahtoaan. Toiset taas eivät ole koskaan ajatelleetkaan astua tuohon tuhoon tuomittuun laivaan, vaikka se oli ainoa, joka heidän loogillisella välttämättömyydellä olisi pitänyt valita. Useimmilla nuo itsetiedottoman alitajunnan ponnistukset heidän pelastamisekseen tapahtuvat niin syvällä, ettei ajatus, että heidän on hengestään kiittäminen hyvää onneaan, johdu heidän mieleensäkään, vaan he luulevat hyvässä uskossa, ettei heillä ollut koskaan aikomustakaan astua tuohon laivaan, johon meren voimat olivat iskeneet silmänsä.
[On todellakin huomattava ja tavallinen seikka, että suuret onnettomuudet vaativat tavallisesti paljon vähemmän uhreja kuin mitä kaiken järjen ja todennäköisyyden mukaan olisi voinut odottaa. Viime hetkessä on jostakin satunnaisesta ja poikkeuksellisesta syystä pelastunut puolet ja joskus kaksi kolmannestakin henkilöistä, joita uhkasi vielä näkymätön vaara. Hukkuvassa matkustajalaivassa on yleensä paljon vähemmän matkustajia kuin mitä siinä olisi ollut, jos sen ei olisi pitänyt hukkua. Kahdessa yhteentörmäävässä junassa, kiskoiltasuistuvassa pikajunassa j.n.e. on vähemmän matkustajia kuin niinä päivinä, jolloin niille ei tapahdu mitään. Silta vajoaa useimmiten ja vastoin kaikkia odotuksia hetkellä, jolloin ihmiset siltä poistuvat. Näin ei valitettavasti ole asianlaita tulipalon sattuessa teatterissa ja muissa yleisissä paikoissa. Mutta näissä ei suurinta vaaraa aiheuta tuli, kuten tiedetään, vaan itse hätääntyneen ja järkensä menettäneen ihmisjoukon läsnäolo. Toiselta puolen tapahtuu kaivosräjähdys etupäässä silloin, kun kaivoksessa on tuntuvasti vähemmän työmiehiä kuin mitä siellä säännöllisesti pitäisi olla. Samoin räjähtää ruuti- tai patruunatehdas yleensä ilmaan hetkellä, jolloin suurin osa työmiehiä, jotka kaikki olisivat joutuneet tuhon omiksi, oli poistunut jonkin mitättömän, mutta sallimuksen määräämän syyn takia. Tämä on niin totta, että tuo melkein väkinäinen huomio on muuttunut jonkinlaiseksi seisovaksi sananparreksi, jonka me kaikki tunnemme. Me luemme joka päivä sanomalehtiuutisista tämän tapaisia lauseita: "onnettomuudella olisi voinut olla kauheat seuraukset, mutta sen ja sen seikan vuoksi se onneksi rajoittui siihen ja siihen j. n, e." Tai: "värisyttää ajatellessa, että jos sama tapaturma olisi sattunut minuuttia aikaisemmin, kun kaikki työläiset, kaikki matkustajat j.n.e."]
[Onko tämä kohtalon laupeutta? Me uskomme yhä vähemmän ja vähemmän kohtalon henkilöllisyyteen, älyyn ja aikeisiin. Paljon luonnollisempaa on otaksua, että ihmisessä on jotakin, joka on vainunnut onnettomuutta, ja että hämärä, mutta useilla olennoilla hyvin varma vaisto on ajanut heidät pois vaaran lähettyviltä hetkellä, jolloin se äkkiä kasvaen sai välttämättömyyden uhkaavan ja valtaavan muodon. Se on silloin jonkinlaista tiedottoman sielunelämän kuuroa ja salattua kauhua, joka ulkonaisesti ilmenee vain tahtomispuuskana, oikkuna, sattumana, jotka usein ovat lapsellisia ja epävakaisia, mutta vastustamattomia ja pelastavia.]
Mitä niihin tulee, jotka uskollisesti ovat saapuneet tuhopaikalle, niin he kuuluvat kovaosaisten heimoon. He muodostavat erikoisen onnettoman rodun meidän rodussamme. Kaikkien muiden paetessa he yksin jäävät paikalle. Toisten hajaantuessa he luottavaisesti lähenevät. He astuvat välttämättömästi junaan, joka suistuu kiskoilta, kulkevat säädetyllä hetkellä maahanlysähtävän tornin ohi, astuvat taloon, jossa tuli jo kytee, kulkevat metsän läpi, johon salama iskee, vievät omaisuutensa pankkiirille, joka luikkii tiehensä, astuvat askelen ja tekevät liikkeen, jota ei saisi tehdä, rakastavat sitä ainoaa naista, jota olisi pitänyt karttaa. Ja päinvastoin, jos on kysymyksessä onni, jonka ulottuville toiset juoksevat hyväntahtoisten voimien kutsuvan äänen houkuttelemina, he kulkevat ohi kuulematta sitä ja, koska heitä ei ole koskaan varoitettu, vaan he ovat jätetyt älynsä, tuon vanhan, hyvin viisaan, mutta melkein sokean oppaan varaan, joka tuntee vain pienet vuoren juurella risteilevät polut, niin he eksyvät maailmassa, jota ihmisjärki ei ole vielä käsittänyt. Heillä on todellakin syytä syyttää kohtaloa, mutta ei niin kuin he sen ymmärtävät. Heillä on oikeus kysyä siltä, miksi se ei ole pannut heihin tuota valpasta vartijaa, joka suojelee heidän veljiään. Mutta tehtyään tämän moitteen, tämän suuren syytteen vääryyksiä kohtaan, joille ei mitään mahda, heillä ei ole enää valittamista. Maailmankaikkeus ei ole heille ollenkaan vihamielinen. Onnettomuudet eivät vainoo heitä, he itse hakevat niitä. Ulkonaiset seikat eivät tahdo heille pahaa; he antautuvat ikävyyksille. Heitä kohtaava kovaonni ei ole vaaninut heitä; he itse ovat sen valinneet. Kautta heidän, samoinkuin jokaisen ihmisen elinvuosien tapahtumat odottavat, kuten kauppatavarat basaarissa odottavat ostajaa. Kukaan ei petä heitä; he pettävät yksinkertaisesti itse itsensä. Ei mikään vainoo heitä; mutta heidän itsetiedoton sielunsa ei täytä tehtäväänsä. Onko se taitamattomampi vaiko vähemmän tarkkaavainen? Nukkuuko se toivottomana huolellisemmin vartioidun vankilan komeroissa kuin toiset? Ja eikö mikään tahto voi sitä herättää niin turmiollisesta unesta ja ravistella noita peloittavia portteja, jotka vievät itsetiedottomasti kaikkitietävästä elämästä sellaiseen elämään, joka ymmärtämisestään huolimatta ei tiedä mitään.
XII
Eräs ystävä, jolle koskettelin näitä kysymyksiä, sanoi minulle äskettäin: "Elämä, joka antaa meille enemmän ajattelemista kuin filosoofit, pakottaa minut juuri tänään lisäämään yhden jokseenkin merkillisen kysymyksen sinun kysymyksiisi. Mitä tapahtuu, kun kaksi onnea, se on kaksi vastakkaista itsetiedotonta sielunelämää, toinen onnellinen ja taitava, toinen onneton ja taitamaton, yhtyy ja sekaantuu jollakin tavoin samassa tapahtumassa, samassa yrityksessä? Kumpiko voittaa? Voin sen sanoa heti. Aion tänään iltapäivällä ottaa tärkeän askelen, josta melkein kokonaan riippuu minulle rakkaimman olennon tulevaisuus, mahdollisuus elää luontonsa ja oikeuksiensa mukaan, menestys ja ulkonainen onni. Kysyessäni neuvoa menneisyydeltäni, joka oli aina lempeä ja jossa sattuma oli minulle viisas ja uskollinen ystävä, kääntyessäni katsomaan jälleen niitä viittä tai kuutta hetkeä, jotka jokaisen elämässä ovat kuin kultanapoja, joilla suotuisa onni on pyörinyt, minä uskon tähteeni ja olen sisimmässäni varma siitä, että yritys onnistuisi vaivatta, jos se tarkoittaisi vain minua, sillä minulla on onnea." Mutta sitä ei ole ollut koskaan henkilöllä, jonka hyväksi minä siihen ryhdyn. Vaikka hänellä on mitä terävin ja laajin äly, tuhat kertaa varovaisempi ja lujempi tahto kuin minulla, niin joutuu uskomaan, että hänen itsetiedoton sielunelämänsä on typerä ja pahansuopa ja pakottaa hänet hellittämättä kulkemaan vääryyksien, kohtuuttomuuksien, ilkeiden sattumien, vastoinkäymisten ja pettymysten kivikkoista tietä päähän asti. Ei ole epäilemistäkään, etteikö hän olisi väk'väkisin astunut laivaan, josta puhuitte. Kysyn siis itseltäni, millä tavoin valpas ja viisas itsetiedottomuuteni käyttäytyisi tuota välinpitämätöntä ja kovaonnista veljeä kohtaan, jonka nimessä sen on toimittava ja jonka paikalle se niin sanoakseni on asettuva. Miten ja missä tehdään tänä hetkenä se niin tärkeä päätös, jota minä kohta tulen tiedustelemaan? Ja mikä on juuri nyt puhuessani se mahti, joka pitää tasapainossa vastakohdat, se on: sen henkilön onnen ja onnettomuuden, jota minä edustan. Ja mistä ilmapiiristä, mistä ehkä muistintakaisesta hyveestä, mistä salatusta hengestä tai mistä näkymättömästä tähdestä putoo se paino, joka kallistaa vaa'an varjon tai valon puolelle? Näköjään ovat ratkaisevia järki, tahto, riitapuolien etu; syvemmässä todellisuudessa asia on usein toisin. Kun täten joutuu katselemaan kysymystä vasten kasvoja ja kun rakkaus niitä kohtaan, joita kysymys koskee, avaa hieman meidän silmiämme, niin se ei näytä enää yhtä yksinkertaiselta, ja me luomme kummastuneen, hätääntyneen ja melkein kainon katseen kaikkeen tuntemattomaan, joka meitä johtaa ja jota me tottelemme.
Minä siis ryhdyn tuohon yritykseen suuremmalla mielenliikutuksella, voimalla ja innolla kuin jos oma elämäni ja onneni olisi vaarassa. Hän, jonka puolesta minä sen teen, on itse asiassa enemmän oma minäni kuin konsanaan minä itse ja hänen onnensa on jo aikoja sitten ollut minun onneni lähde. Järkeni ja sydämeni ovat siitä kyllin vakuutetut; mutta tietääkö siitä se, mikä minussa on itsetiedotonta? Järkeni ja sydämeni, jotka muodostavat tajuntani, ovat tuskin kolmenkymmenen vuoden vanhoja, mutta itsetiedottomalla sielullani, joka vielä muistaa alkusalaisuuksia, on takanaan ehkä vuosisatoja. Se kehittyy kiirehtimättä. Se on hidas kuin maailma, joka pyörii loppumattomassa ajassa. Niinpä se ei luultavastikaan vielä tiedä, että toinen olento on yhtynyt minun olentooni ja ottaa sen kokonaan valtaansa. Miten monta vuotta mahtaneekaan kulua, ennenkuin tuo suuri uutinen ennättää sen yksinäiseen olopaikkaan? Tässäkin se on moninainen ja erilainen. Toisella se saa heti tietää, mitä sydämessä tapahtuu; toisella se ottaa hyvin vitkastellen osaa järjen ilmiöihin. Sitäpaitsi löytyy rakkautta, jossa se käy sydämen ja järjen edellä: esimerkiksi äidinrakkaus. Äidin itsetiedoton sielu eroaa vasta ajan pitkään hänen lastensa itsetiedottomasta sielusta ja se valvoo aluksi niitä paljon suuremmalla innolla ja huolella kuin äitiä itseään. Mutta sellaisessa tapauksessa kuin minun rakkauteni on mahdotonta sanoa, tietääkö se, vai eikö, että tuo rakkaus on minulle välttämättömämpi kuin elämä. Minä puolestani luulen sen pysyvän vakuutettuna siitä, että yritys, johon ryhdyn tuon rakkauden nimessä, ei koske minua vähääkään. Se ei tule esille eikä ollenkaan sekaannu siihen. Silloin kun minä jännitän kaiken tarmoni, kaikki toiveeni enemmän kuin jos olisi kysymyksessä oma pelastukseni, se häärii salaperäisissä hommissaan pimeän asuntonsa perällä. Jos menisin pyytämään oikeutta itselleni, niin se kyllä olisi hereillä. Ehkä se tietäisi, ettei minun sovi tänään toimia. Luullakseni en mitenkään huomaisi sen väliintuloa, mutta se loihtisi esiin jonkun odottamattoman esteen. Minä sairastuisin, loukkaantuisin, minua pidättäisi jokin toisarvoinen tapahtuma, joka estäisi minua saapumasta epäsuotuisalla hetkellä. Jouduttuani sitten sen eteen, jonka käsissä kohtaloni on, tuo mahtava ystävättäreni peittäisi minut siivillään, puhaltaisi minuun henkensä, valaisisi minua valollaan. Se panisi suuhuni sanat, jotka olisivat sanottavat ja jotka yksin vastaisivat kohtaloni herran salaisiin vastaväitteisiin. Se määräisi minun käytöstapani, vaikenemiseni, liikkeeni; se antaisi minulle luottamusta, se levittäisi minuun nimetöntä vaikutusta, jotka kaikki useinkin määräävät ihmisten valinnan paljon enemmän kuin järkisyyt ja persoonallisen mielenkiinnon kaunopuheisuus. Pelkään pahoin, että se jättää kaiken tämän tekemättä. Se ei häiritse rauhaansa eikä näyttäydy totutulla kynnyksellä. Tylsänä ja voimatta käsittää sitä ajatusta, että minun elämäni ei ole enää kokonaan minussa itsessäni, se on toimiva monivuosisataisen vakaumuksensa mukaan, ja luullen tekevänsä minulle palveluksen jättämällä sikseen sen, mikä sen luulon mukaan ei koske minua, se aiheuttaa minulle enemmän pahaa ja syvempää tuskaa kuin jos se pettäisi minut kuoleman lähetessä. Minä siis tuon koko tuohon juttuun vain hyvin kalpean heijastuksen, jonkinlaisen varjon onnestani ja minä kysyn pelolla itseltäni, onko se riittävä pitämään tasapainossa omaksumani ja edustamani vastahakoisen onnen huonoa tahtoa.