XIII

Muutamia päiviä myöhemmin ystäväni ilmoitti, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mahdollista on, että tähän oli syynä vain sattuma tai luottamuksen puute. Sillä luottamus, joka kiirehtii menestystä ja koettaa sitä kiihkeästi saavuttaa, loihtii esiin mahdollisuuksia, joita ei tunne epäröinti ja epäilys, eikä paljasta yhtään niistä epätahallisista heikkouksista, joita vastustajan vaisto osaa käyttää hyväkseen. Luultavasti on myöskin paljon totta siinä, mitä hän esitti itsetiedottomuudesta. Muutoin itsetiedottomuus ja luottamus sulautuvat jollakin asteella yhteen, niin että on hyvin vaikea sanoa, missä edellinen alkaa ja jälkimmäinen loppuu.

Pysähtymättä tähän liian ongelmalliseen tutkiskeluun antakaamme elämän asettaa meille toisia, suoranaisemmin onnen kysymykseen liittyviä, kysymykseen, joka on elämän suurimpia. Niitä on sellaisia, joilla on niin sanoaksemme jokapäiväinen mielenkiinto. Miten on esimerkiksi suhtauduttava ehdottomasti huono-onnisiin ihmisiin, joiden kovanonnen tähti on niin kohtalokkaan mahtava, että se vie ehdottomasti turmioon kaiken sen, mikä uskaltaa liian lähelle sen turmiollisen vaikutuksen useinkin laajaa piiriä. Onko niitä paettava aprikoimatta, kuten tri Froissac neuvoo? — Kyllä, epäilemättä, jos onnettomuudet johtuvat varomattomasta, uhkarohkeasta, tarkkaamattomasta, levottomasta, sekavasta tai utoopisesta mielestä. Kovaonni on tarttuva tauti, joka useinkin siirtyy toisesta itse tiedottomasta elämästä toiseen. Mutta jos on kysymys todella ansaitsemattomista kovanonnen kolahduksista, jotka kohtaavat niitä, joita rakastamme, niin pakeneminen on väärin ja häpeällistä. Tällä meidän olemuksemme vapaalla ja ylpeällä puolella, — olemuksemme, jolle niin monet seikat ovat tuntemattomia, mutta joka luo toisenluontoisia totuuksia, totuuksia, jotka ovat kuin muodostuksenalaisen maailman ensimmäiset kukat — sillä on velvollisuus vastustaa itsetiedottomuuden kaikkeakäsittävää viisautta, uhmata sen varoituksia ja saattaa se tuhon omaksi oman tuhonsa mukana.

XIV

Täten olemme johtuneet kysymään itseltämme, onko itsetiedoton sielunelämämme, jonka ansioksi luemme onnemme, todella muuttumaton ja kehityskyvytön. Ken meistä ei olisi huomannut onnen merkillisiä tapoja? Se näyttää jonkinlaiselta itsepäiseltä jumalattarelta, joka on häilyvä kuin sudenkorento, kun katselee sen toimintaa pienessä kaupungissa tai jossakin ihmisryhmässä, jonka vaiheita voi seurata pitemmän ajan. Olennon tai tapauksen mukaan, jota se seuraa, se saa kohta hyvin selvän henkilöllisyyden ja luonteen. Sillä on hyvin erilaisia eleitä, mutta se on niin sanoakseni muuttumaton kussakin niistä. Riippuen siitä, yllätämmekö sen ensimmäisestä vai toisesta liikkeestä, on mahdotonta tai helppoa nähdä ennakolta, miten se tulee jatkamaan. Se on proteusjumaluus, jota ei voi esittää millään kuvalla. Se sukeltaa esille odottamatta kuten vesisuoni erämaasta ja katoaa synnytettyään pian häviävän keitaan. Toisaalla se palaa säännöllisin väliajoin, kokoontuu ja hajaantuu kuin muuttolinnut, jotka seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Oikealla puolellamme se kaataa ihmisen eikä välitä siitä sen enempää; vasemmalla se lyö maahan toisen eikä sitten millään hellitä uhriaan. Mutta melkein aina, olkoonpa sitten kysymyksessä myötä- tai vastoinkäymiset, se pysyy joka erikoistapauksessa hämmästyttävän uskollisena sille luonteelle, jonka se on, kuten voisi luulla, omistanut itselleen kerta kaikkiaan. Se esimerkiksi, jota ei ole onnistanut sodassa, ei tule siinä onnistumaan koskaan; toinen taas menettää tai voittaa säännöllisesti pelissä; joku toinen joutuu välttämättömästi petetyksi; neljättä vainoavat alituisesti vesi, tuli tai katuonnettomuudet; viides huomaa olevansa aina onnellinen tai onneton rakkaus- ja raha-asioissa j.n.e. Eikö siinä olekin, jollei todiste, niin ainakin merkki siitä, ettei se hallitse meidän ulkopuolellamme, vaan meissä ja että me muodostamme sen ja varustamme sen salatulla voimalla, joka lähtee meistä? Joskus oudot käänteet, jotka nekin ovat sen oikuista johtuneita oikkuja, särkevät äkkiä sen tavat ja kieltävät sen luonteen vakaannuttaakseen sen heti senjälkeen uudessa ilmapiirissä. Silloin sanotaan, että "onni kääntyy." — Eikö pikemminkin se, mikä on itsetiedotonta, kehity? Herääkö vihdoin sen huomio tai taitavuus? — Huomaako se vähitellen, että maailmassa, joka on yläpuolella, sattuu tärkeitä tapahtumia? — Hankkiiko se jonkinlaisen kokemuksen? — Tunkeutuuko sen lymypaikkaan älynvälähdys, tahdon leimahdus ja varoittavatko ne sitä vaarasta? — Oppiiko se pitkien vuosien kuluttua ja julmien koettelemusten johdosta, että sen on paras luopua liian luottavaisesta välinpitämättömyydestä? Ulkonaiset onnettomuudetko ne karkoittavat sen turmiollisen unen? — Tai myöskin, jos se ei ole koskaan ollut tietymätön siitä, mitä tapahtui sen vankilan yläpuolella, niin onnistuuko se turhien ja vaivalloisten yritysten jälkeen tekemään nyt hädän hetkellä repeämän vuosisatojen ja välinpitämättömyyden suunnattomaan kerrostumaan, joka sen erottaa sen tuntemattomista sisarista, tahdosta ja älystä, ja onnistuuko se siten ottamaan osaa siihen lyhytaikaiseen elämään, josta riippuu osa sen elämää?

XV

Kuitenkin kaikitenkin meidän on tunnustettava, että tämä otaksuma siitä, mikä on itsetiedotonta, ei riitä selittämään onnen kaikkia vääryyksiä. Seuraavat kolme suurinta, nuo kolme todellisinta onnettomuutta, jotka saattavat kohdata ihmistä, tulevat hänen osakseen tavallisesti jo ennen syntymää: ehdoton köyhyys, sairaus — erittäinkin noissa ilkeissä muodoissa: ruumiillinen rappeutuneisuus ja parantumattomat vammat, luotaankarkoittava rumuus ja muodottomuus ja henkinen vajavaisuus. Nämä ovat ne kolme suurta vääryyden papitarta, jotka odottavat viatonta ja merkitsevät hänet jo hänen elämään tullessaan. Mutta jos niiden valinta näyttääkin salaperäiseltä, niin ovat ne kolme lähdettä, josta ne ammentavat nuo kolme parantumatonta pahaa, ehkä vähemmän salaperäisiä kuin luullaan. Ei ole tarpeellista palauttaa niitä ennakolta määrättyyn tahtoon, järkähtämättömiin ja ikuisiin lakeihin. Ensimmäinen näistä lähteistä alkaa ja lopettaa juoksunsa ihmisalueella; ja jollei tiedetäkään, miksi toinen syntyy köyhänä, toinen rikkaana, niin tiedetään varsin hyvin, minkä puhtaasti inhimillisten vääryyksien takia tässä maailmassa on liian paljon kurjuutta toisella puolen ja liian paljon ylellisyyttä toisella. Jumalilla ja tähdillä ei ole mitään osaa tähän kohtuuttomuuteen. Kun noista kahdesta muusta on erottanut kaiken sen, mikä on pantava köyhyyden, tuon useimpien ruumiillisten ja siveellisten kurjuuksien synnyttäjän, laskuun, tai kaiken sen, mikä niille on johtunut vanhempien aikaisemmista tahallisista virheistä, niin jää muutamia itsepintaisia vääryyksiä, joita ei voi selvittää. Mutta tuo mysteeriojäännös mahtuisi melkein sen filosoofin kämmenkuoppaan, joka sitä myöhemmin sopivissa oloissa tutkisi lähemmin. Tällä hetkellä on viisasta, ettemme ympäröi elämäämme kirouksilla tai luulotelluilla vihollisilla, ettemme synkennä sitä ilman riittävää varmuutta.

Ja jokapäiväiseen onneemme nähden olettakaamme parempaa odotellessamme, että onnemme historia (jonka ei välttämättä tarvitse olla todellisen, se on sisäisen onnemme historia, koska tämän voi rakentaa sattuman yläpuolelle) on myöskin itsetiedottoman olemuksemme historia. Se on todennäköisempää kuin sekoittaa ikuisuus, tähdet ja maailmankaikkeuden henki vähäpätöisiin asioihimme, ja se antaa rohkeudellemme suurempaa pontta. Ehkä on yhtä vaikeaa muuttaa sen luonnetta, mikä meissä on itsetiedotonta, kuin muuttaa Marsin tai Venuksen ratoja, mutta tämä näyttää vähemmän etäiseltä ja vähemmän epätodelliselta. Ja kun meidän on valittava kahden todennäköisyyden välillä, niin on ehdoton velvollisuutemme omaksua se, mikä vähimmän estää toivomme toteuttamista. Ja sitäpaitsi, jos onnettomuus olisi todellakin voittamaton, niin tuottaisi jonkinlaista ylpeää lohdutusta saada sanoa itselleen, että vain meistä johtuu, ettemme ole ilkeän tahdon tai turhan sattuman leikkikaluja, vaan että kärsiessämme enemmän pahaa kuin veljemme me ehkä vain kuvaamme ajassa ja ulottuvaisuudessa oman persoonallisuutemme välttämättömiä ääriviivoja. Ja niin kauan kuin onnettomuus ei käy ihmisen sisimmän ylpeyden kimppuun, ihminen säilyttää voiman jatkaa taistelua ja täyttää oleellisen tehtävänsä, se on: elää voimakkainta elämää, mihin hän kykenee, ikäänkuin hänen elämänsä olisi tärkeämpi ihmiskunnan kohtaloille kuin mikään muu. Tämä on myöskin enemmän sen suuren lain mukaista, joka palauttaa meihin yksitellen kaikki ne jumalat, joilla olimme täyttäneet maailman. Useimmat näistä jumalista olivat vain vaikutelmia, joiden syyt olivat meissä itsessämme. Sitä mukaa kuin me etenemme, me huomaamme, että useat voimat, jotka hallitsivat ja ihmetyttivät meitä, eivät ole muuta kuin huonosti tunnettuja osia omasta mahdistamme, ja otaksuttavaa on, että tämä huomiomme vahvistuu päivä päivältä yhä enemmän.

Jolleikaan tuntematon voima ole vielä sillä voitettu, että sitä lähenemme ja rajoitamme itseemme, niin on kuitenkin jotakin, kun tietää, mistä se on löydettävissä ja mistä sitä voi tiedustella. Meitä ympäröivät hyvin hämärät voimat, mutta se, jonka kanssa me joudumme suoranaisimmin tekemisiin, piilee olemuksemme polttopisteessä. Kaikki muut voimat kulkevat sen kautta, yhtyvät ja kokoontuvat sinne, palaavat sinne ja kiinnittävät mieltämme vain, mikäli ne ovat suhteessa siihen. Tätä viimeksimainittua voimaa me olemme kutsuneet itsetiedottomaksi voimaksemme erottaaksemme sen muiden joukosta. Sinä päivänä, jolloin meidän on onnistunut tutkia lähempää tuota itsetiedotonta, sen salaperäisiä kykyjä, sen mieltymyksiä, sen antipatioita, sen kömpelyyksiä, me olemme ihmeellisellä tavalla leikanneet tuon hirviön kynnet ja hampaat, joka meitä vainoo onnen, sattuman ja kohtalon nimellä. Tällä hetkellä me sitä vielä ruokimme kuten sokea ruokkii leijonaa, joka kerran on pistävä sen poskeensa. Ehkä me piankin näemme leijonan oikeassa karvassaan ja opimme sitä silloin kesyttämään.

Kulkekaamme siis väsymättä kaikki tiet, jotka vievät itsetietoisuudestamme itsetiedottomuuteemme. Meidän onnistuu silloin tehdä jonkinlainen polku niille vielä käyttökelvottomille valtateille, "jotka vievät siitä, mitä näkee, siihen, mitä ei näe", ihmisestä Jumalaan, yksilöstä maailmankaikkeuteen. Näiden teiden päässä piilee elämän yleinen salaisuus. Omaksukaamme siihen saakka olettamus, joka rohkaisee elämäämme tässä yleiselämässä. Tämä tarvitsee meitä selvittääkseen omat arvoituksensa, sillä juuri meissä sen salaisuudet lopullisesti kiteytyvät nopeimmin ja selvimmin.