VI. TULEVAISUUS

I

Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta. Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole, koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan, että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto, mysteerion, joka käsittää koko elämämme.

Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei ole vielä olemassa.

II

Mutta aikomukseni ei ole nyt eksyä arvoituksista vaikeimpaan. Älkäämme puhuko siitä sen enempää kuin että aika on mysteerio, jonka me olemme mielivaltaisesti jakaneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen koettaaksemme käsittää siitä jotakin. On melkein varmaa, että se on itsessään vain suunnaton nykyisyys, ikuinen, liikkumaton, jossa kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tapahtuu järkähtämättömästi, ilman että huomispäivä eroaa eilisestä tai tästä päivästä paitsi ihmisten lyhytaikaisessa käsityksessä.

Voisi sanoa, että ihmisellä on aina ollut tunne siitä, että ainoastaan hänen käsityskykynsä heikkous erottaa hänet tulevaisuudesta. Hän tietää sen olevan todellisena, elävänä ja täydellisenä jonkinlaisen muurin takana, jota hän on lakkaamatta kiertänyt elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen. Tai pikemminkin hän tuntee, että se on hänessä itsessään tunnettuna osana hänestä, ilman että tuo ahdistava ja meitä vaivaava tunteminen pääsee hänen aistimiensa liian ahtaiden kanavien läpi hänen tietoisuuteensa asti, joka on ainoa paikka, missä tunteminen saa nimen, käyttökelpoisen voiman ja niin sanoaksemme ihmisen kansalaisoikeuden. Vain vilahdukselta ohi välähtävinä säteinä tunkeutuvat hänen aivoihinsa tulevat vuodet, jotka täyttävät hänet kokonaan ja joiden ankara todellisuus ympäröi häntä joka puolelta. Hän ihmettelee, että aivan erikoinen sattuma on melkein ilmanpitävästi sulkenut tulevaisuudelta nuo aivot, jotka ovat kuitenkin kokonaan upotettuina siihen, kuten sinetöity astia vedenpitävästi suunnattomaan mereen, joka sitä puristaa, ahdistaa ja hyväilee tuhansilla aalloillaan.

Hän on koettanut kaikkina aikoina löytää tuossa muurissa halkeamia, aiheuttaa vuotoa tuossa astiassa, lävistää seiniä, jotka erottavat hänen järkensä, joka ei tiedä juuri mitään, hänen vaistostaan, joka tietää kaikki, mutta ei voi käyttää tietoaan. Näyttää kuin hän olisi useitakin kertoja onnistunut. On ollut näkijöitä, profeettoja, sibylloja, pyytioita, joilla sairaus ja itsestään tai keinotekoisesti liiaksi kiihoittunut hermostorakenne ovat saaneet aikaan epätavallisia yhteyksiä tietoisuuden ja itsetiedottomuuden, yksityisen ja lajin elämän, ihmisen ja hänen näkymättömän jumalansa välillä. He ovat jättäneet tästä mahdollisuudesta yhtä päteviä todisteita kuin on mikä historian todiste tahansa. Koska toiselta puolen nuo ihmeelliset tulkitsijat, nuo suuret salaperäiset hysteerikot, joiden hermoja pitkin kierteli ja sekaantui toisiinsa nykyisyys ja tulevaisuus, olivat harvinaisia, niin keksittiin ja luultiin keksittävän kokemukseenperustuvia menettelytapoja päästäkseen melkein mekaanisesti selvittämään tulevaisuuden aina esiintyvää ja houkuttelevaa arvoitusta. Viehätyttiin tällä tavoin kyselemään esineiden ja eläinten itsetiedotonta tietämistä. Niin syntyivät ennustaminen lintujen lennosta, uhrieläinten sisälmyksistä, taivaankappaleiden liikkeistä, tulesta, vedestä, unista, ja kaikki nuo ennustamistavat, joista vanhan ajan kirjailijat kertovat meille.

III

Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin, alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä varten.