On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka. Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön. Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa, joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa? Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä kuin kuvanveisto.
Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä, mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja sellaista lisää ei enää voi kadottaa.
Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi…
Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista, kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla, jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai rakastajattarensa?
Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta. Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen, miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.
Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa, seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään, kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen, hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat; tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää, johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; — joskus olen taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".
Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä, joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan Prometeuksesta enkä Rukoilijoista, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme Choephores-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin Eumenidit, Antigone, Elektra, Oedipus Kolonoksessa. Esipuheessaan Bereniceen sanoo Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen Ajax'ia, jossa ei tapahdu muuta, kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty Achilleen aseet. He ovat ihailleet Filoktetesta, jonka ainoana aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse Oedipus, huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."
Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa. Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan. Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia, tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat, tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä, puolihämärässä hartaudessa.
Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä? Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus, sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa paljastavat pisarat…
Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat, kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa, että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä "loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona" tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni, tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona, niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki "todellisuudessa" tapahtuu?