Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen vuoropuhelu", nimittäin "Solness rakentajassa". Kuitenkin on siinä sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja, jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija Solnessissa liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä hänen on täytynyt sanoa. Hän on vapauttanut eräitä sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri — näettekös — se on se, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja siinä on antautumien — joko sitten tahtoi tai ei."

Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan, niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan, toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen. Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle. Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita, niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin. Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.

Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään…

Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako, että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä, syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet…

X.

TÄHTI.

Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten". Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta, että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli kaikkein kauhistavin.

Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan, vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä käsittämättä.

Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen. Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita; mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole mitanneet.

Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.