Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä, salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa…
Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima. Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä, näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.
Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen. Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä. Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin? Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.
Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät fey'iksi sellaista ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko, sellainen fey, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?
Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi sitä tiennyt… Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen, mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille ovelle kolkuttamaan… Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin kohtalo…
* * * * *
Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu ab intra. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit, jotka elävät meidän verestämme?
Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin…
Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin salaperäistä lohdutusta.
Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee. Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää kaikki taas vapaasti.