Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta — vaikkemme kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain toisarvoisia asioita — tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs kohtalo saanut määrätyn suuntansa…
Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa? Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen…
Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen merkki, että tähti tekee sammumista…
Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei ole enää kysymys tahdosta, — me olemme tuhansia peninkulmia sen yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.
Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät. Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut. Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat, kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa, toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen, että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi…
Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet. Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina, tunteneet yhtäältä niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet, ja toisaalta kuolleitten voiman. Taustalla näkyy vain uusi salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti. Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa; täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme, meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän esi-isämme nousemaan — ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda — vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.
Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo, kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti: Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy sallimuskin törkeänä ja raakana".
Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut, mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten, että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän tehtävämme.