Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla; mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys, johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta…
Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä. Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa, katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua syleilee toistaan kyynelsilmin…
Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää itsellään olla sama tunnonherkkä kohta. Jollet eläissäsi koskaan ole kokenut omaa näkymätöntä hyvyyttäsi, niin pysähdy tähän, tämä ei hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa, jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan hyviä…
Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! — Olen vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä, uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita rakastetun kyynelissä?
Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto, ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla, kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah, rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi…
Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin — puhui hän edelleen — ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota ne eivät vielä tunteneet…
Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? — Minä en sitä tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten seikkain aloilla, jotka eivät petä…
On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä, sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?
Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:
Eräs nainen — luullakseni mainitsin siitä äsken — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä — sillä vaikka ihminen kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä ympärilleen — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin, että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen, kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja kuitenkin kaikki tapahtui tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta, mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia, huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme samassa sielunliikunnossa kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa…