* * * * *
Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän, oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta, jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava, kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan mailman alusta asti ole nähnyt.
V.
NAISISTA.
Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty…
Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä, jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta — jumalat yksin tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu — etkö saavuta siitä sielusta varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako — perin vaivainen kylläkin, mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin valoon, — siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua. Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme, jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.
Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä itsestään… Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola, joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä…
Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin…
Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä aikaa…
Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua tulevaisuudesta?