Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme. Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista? Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä, vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle, kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai lasiketjustaan…
Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni vierellä…
Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.
On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle kuin kuningattarellekin…
Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä, niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta käskyä…
Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu, ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun asti… Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen, taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty. Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta. Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen…
Kätketyt, nimettömät aarteet!… Tahtoisin että kaikki ne, jotka ovat kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden. Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois, niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein tekevät!… Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä… "Mutta mikä tarvis on heidän sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa, ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin salattuihin asioihin."
VI.
MAINIO RUYSBROEK.
Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin. Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "Hengellisten häitten koristus" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin se joka on palannut kuolleista.