Kuka niille antaa tämän rohkeuden, jota meillä ei milloinkaan ole, rohkeuden luopua menneisyydestä ikäänkuin pahimmasta vihollisesta? Kuka valitsee joukosta ne, joiden tulee lähteä, ja kuka määrää toiset jäämään? Asian laita ei ole sellainen, että se tai se luokka lähtee tai jääpi,—että esim. nuoret lähtevät ja vanhemmat jäävät, tai päinvastoin—; jokaisen kuningattaren ympärille, joka ei milloinkaan enää palaa, tunkeutuu jo iäkkäitä saaliinnoutajia yhtä hyvin kuin pieniä työntekijättäriä, jotka ensi kerran lähtevät ulos huimaavaan siniavaruuteen. Ei myöskään sattuma, tilaisuus, jonkun ajatuksen, vaiston tai tunteen ohimenevä nousu tai masentuminen lisää eikä supista parven suhteellista lukuisuutta. Olen usean kerran ryhtynyt arvioimaan parvea muodostavien mehiläisten lukumäärän suhdetta pesään jäävien mehiläisten lukuun; ja vaikka kokeen monenmoiset hankaluudet eivät tee mahdolliseksi matemaattisesti tarkan lopputuloksen saavuttamista, olen voinut todentaa, että tämä suhde, jos otetaan lukuun myös hautomakammiot, s.o. piakkoin syntyvät mehiläiset, on siksi muuttumaton, että se edellyttää todellisen, salaperäisen harkinnan pesän hengen puolelta.
XI
Emme sen enempää seuraa näitten parvien seikkailuja. Ne ovat sangen lukuisia ja usein monimutkaisia. Toisinaan kaksi parvea sekottuu, joskus taas kahden tai kolmen vangitun kuningattaren onnistuu lähdön mellakassa vartiattarien huomaamatta liittyä mehiläisrypäleeseen, kun se paraillaan on valmistumassa. Toisinaan vielä joku nuori kuningatar käyttää koiraksien ympäröimänä hyväkseen parveilun lentoa tullakseen hedelmöitetyksi ja vie silloin muassaan koko kansansa tavattoman korkealle ja tavattoman kauas. Käytännöllisessä mehiläishoidossa toinen ja kolmas parvi liitetään uudelleen kantaheimoon. Kuningattaret tapaavat toisensa jälleen pesässä, työmehiläiset järjestyvät taistelevien ympärille, ja kun vahvempi on voittanut heikomman, ne poistavat ruumiit, haluten kiihkeästi työhön, sulkevat portin tulevilta väkivaltaisuuksilta, unohtavat menneisyyden, palaavat kennoihin ja kulkevat uudelleen rauhallista polkuansa niitä odottavien kukkien luo.
XII
Palatkaamme, tehdäksemme selontekomme yksinkertaisemmaksi, siihen kohtaan, johon keskeytimme kertomuksen kuningattaresta, jonka mehiläiset sallivat surmata kehdoissa lepäävät sisarensa. Olen jo maininnut, että ne usein asettuvat tätä surmantyötä vastaan, silloinkin kun ne eivät näytä aikovan lähettää toista parvea. Usein ne myös suvaitsevat sen, sillä saman mehiläistarhan eri pesien valtiollinen henki on yhtä erilainen kuin saman maanosan eri kansojen luonne. Mutta varmaa on, että ne suvaitsemalla sen tekevät itsensä syypäiksi varomattomuuteen. Jos kuningatar joutuu hukkaan tai eksyksiin häälennossaan, ei ole ketään sijaista, ja työmehiläistoukat ovat liian pitkälle kehittyneitä voidakseen enää muuttua kuningattariksi. Mutta oli miten oli: varomattomuus on tehty, ja nuori esikoisemme on niinmuodoin kansan hengen tunnustamana ainoa kuningatar. Kuitenkin hän on vielä neitseellinen, ja tullakseen äitinsä veroiseksi, jonka sijalle hän on astunut, hänen täytyy kohdata koiras ennenkuin hänen syntymästään on kulunut kaksikymmentä päivää. Jos tämä kohtaus jostakin syystä myöhästyy, pysyy hän auttamattomasti neitseenä. Siitä huolimatta hän, kuten olemme havainneet, ei ole hedelmätön, vaikka onkin neitsyt. Tässä me kohtaamme tuon suuren säännöttömyyden, luonnon varovaisuuskeinon tai hämmästyttävän oikun, jota sanotaan partenogeniaksi ja joka on tavallinen muutamilla hyönteisillä, joita mainittakoon lehtitäit, Psyche-suku perhosten joukossa, Cyneps-suku kalvosiipisten lahkoa. Neitsyt-kuningatar kykenee siis munimaan, ikäänkuin se olisi hedelmöitetty, mutta kaikista munista, joita se munii, suuriin tai pieniin kennoihin, syntyy ainoastaan koiraksia, ja koska koirakset eivät milloinkaan tee työtä, koska ne elävät naaraiden kustannuksella, koska ne eivät edes kokoo saalista omaksi tarpeeksensa eivätkä voi pitää huolta elatuksestaan, seuraa tästä muutaman viikon kuluttua ja viimeisten uupuneiden työmehiläisten kuoltua siirtokunnan täydellinen häviö ja perikato. Neitseestä syntyy tuhansia koiraksia, ja näissä koiraksissa on joka ainoassa oleva miljoonittain noita spermatozoideja (siemenrihmasia), joista ei yksikään ole voinut tunkeutua äidin elimistöön. Tavallaan tämä ei ole hämmästyttävämpää kuin moni muu samanlaatuinen ilmiö, sillä kun jonkun aikaa on syventynyt näihin kysymyksiin, varsinkin niihin, jotka koskevat sikiytymistä, jolla alalla ihmeet ja yllätykset kaikkialta kumpuavat esille paljoa runsaammin ja varsinkin paljoa enemmän inhimillisistä muodoista poiketen kuin lapsuutemme ihmeellisimmissä saduissa, hämmästyminen tulee niin tavalliseksi, että pian kadotamme sen tietoisuuden. Mutta mainitsemani tosiseikka on siitä huolimatta yhtä hämmästyttävä. Toiselta puolen, miten saada selvyyttä luonnon tarkotuksesta, se kun täten suosii koiraksia, jotka ovat niin tuhoisia, työtätekevien naaraiden kustannuksella, jotka ovat niin tarpeellisia? Pelkääkö luonto että naarasten viisaus neuvoisi niitä vähentämään liiaksi noiden tuhoisain, mutta kuitenkin suvun ylläpitämiseksi välttämättömien loisien lukumäärää? Tapahtuuko tässä liiallinen vastavaikutus sitä onnettomuutta vastaan, jota hedelmätön kuningatar aiheuttaisi? Tuleeko tässä näkyviin yksi noita liian väkivaltaisia ja sokeita varokeinoja, jotka eivät oivalla paheen syytä, sivuuttavat päämaalinsa ja välttääkseen harmillista vahinkoa sen sijaan aiheuttavat tuhoatuottavan vaurion?— Todellisuudessa—mutta älkäämme unohtako, ettei tämä todellisuus ole aivan samaa kuin luonnollinen, alkuperäinen todellisuus, sillä synnyinmetsässä mehiläisten asumukset ovat varmaan olleet enemmän hajallaan kuin ne nykyään ovat—todellisuudessa syy, jonka vuoksi joku kuningatar jää hedelmöittymättä, ei ole koiraksien puutteessa, jotka aina ovat sangen lukuisia ja tulevat etäisiltäkin seuduilta; vaan pakkanen tai sade pidättävät sitä liian kauan pesässä; vielä useammin tapahtuu, että epätäydelliset siivet estävät kuningatarta kohoamasta siihen suureen lentoon, jota koiraksen elin vaatii. Yhtä kaikki, luonto pitää innokkaasti huolta koirasten lisääntymisestä, ottamatta huomioon näitä todellisempia syitä. Se rikkoo vielä muitakin lakeja tuottaakseen koiraksia, ja toisinaan löytää orpopesistä kaksi tahi kolme työmehiläistä, jotka on vallannut niin kiihkeä halu ylläpitää sukua, että ne huolimatta surkastuneista munasarjoistaan ponnistelevat kaikin voimin muniaksensa, näkevät elimiensä kehittyvän hiukan tuon kiihtyneen aatteen voimasta, ja siten todella voivat munia muutaman munan; mutta näistä munista, kuten neitsyt-äidinkin munista, syntyy ainoastaan koiraksia.
XIII
Tapaamme tässä verekseltä korkeamman, mutta kenties epäviisaan, asiain menoon sekaantuvan tahdon, joka vastustamattomasti taistelee yksilöllisen elämän älykästä tahtoa vastaan. Sellainen sekaantuminen asiain säännölliseen menoon on jotenkin tavallinen hyönteismaailmassa. On mielenkiintoista sitä siinä tutkia. Koska tämä hyönteisten maailma on väkirikkaampi ja monimutkaisempi kuin muut, huomaa siinä usein selvemmin eräitä luonnon pyrkimyksiä ja havaitsee äkkiarvaamatta luonnon kokeiluja, joita voisi luulla keskeneräisiksi. Luonnolla on muun muassa voimakas yleinen pyrkimys, jonka se ilmaisee kaikkialla—nimittäin jokaisen lajin parantaminen vahvimman voiton kautta. Tavallisesti taistelu on hyvin järjestetty. Heikkoja uhrataan suunnattomin joukoin, eikä tämä paljoa merkitse, kunhan vain voittajan palkinto on tehokas ja varma. Mutta on tapauksia, jolloin voisi luulla, ettei luonto ole vielä ehtinyt selvittämään suunnitelmiansa, jolloin palkinto on mahdoton, jolloin voittajan kohtalo on yhtä tuhoisa kuin voitetun. Ja, pysyäkseni mehiläisissä, en tiedä mitään silmiinpistävämpää tässä suhteessa kuin Sitaris Colletis'in toukkien vaiheet. Tulemme muuten huomaamaan, että monet näiden vaiheiden yksityiskohdat eivät niin suuresti poikkea ihmisten vaiheista kuin mitä voisi luulla. Nämä "trionguliinit" ovat erään hyönteisen ensi asteen toukkia, joka elää loisena Colletis'illa, erakkona asuvalla, tylppäkielisellä villimehiläisellä, joka rakentaa pesänsä maanalaisiin käytäviin. Ne vaanivat mehiläistä näiden käytävien suulla, ja luvultaan kolme, neljä, viisi ja usein useampiakin ne tarttuvat sen karvoihin ja sijottuvat sen selkään. Jos tällä hetkellä vahvojen taistelu heikkoja vastaan olisi käynnissä, ei tästä olisi mitään sanottavaa, ja kaikki tapahtuisi yleisen luonnonlain mukaisesti. Mutta syystä tai toisesta niiden vaisto ja siis myös tunto käskee niitä pysymään rauhallisina niin kauan kun ovat mehiläisen selässä. Sillä aikaa kun tämä lentelee kukissa, valmistaa ja varustaa kennoja, ne odottavat kärsivällisesti hetkeänsä.—Mutta niin pian kun muna on munittu, ne syöksyvät kaikki sen päälle, ja viaton Colletis sulkee huolellisesti runsailla ruokavaroilla varustetun kennon, aavistamatta, että se samalla siihen sulkee sikiönsä surman.
Kun kenno on suljettu, alkaa heti välttämätön ja terveellinen luonnollisen valinnan taistelu toukkien kesken tuosta ainoasta munasta. Vahvin ja taitavin tarttuu vastustajaansa haarniskan heikoimmasta kohdasta, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitää sitä täten tuntikausia leuoissaan, kunnes se kuolee. Mutta taistelun kestäessä toinen toukka joko yksin jääneenä tahi voitettuaan jo vastustajansa on anastanut munan ja ryhtynyt sitä syömään. Edellisen voittajan tulee silloin tehdä loppu tästä uudesta vihollisesta, mikä on helppo tehtävä, sillä toukka, joka sammuttaa synnynnäistä nälkäänsä, kiinnittyy niin itsepintaisesti munaan, ettei se ajattelekaan puolustusta.
Vihdoin se on surmattuna, ja toinen on yksin tuon niin kallisarvoisen ja kunniakkaasti voitetun munan ääressä. Se painaa ahnaasti päänsä edeltäjänsä murtamaan aukkoon sekä ryhtyy pitkää ateriaa nauttimaan, joka sen on muuttava täysin kehittyneeksi hyönteiseksi ja hankkiva sille ne aseet, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi päästä ulos kennosta, johon se on suljettuna. Mutta luonto, joka vaatii tämän taistelun koetuksen, on toiselta puolen arvioinut voittajan palkinnon niin niukan tarkasti, että yksi muna riittää tarkalleen yhden ainoan toukan ravinnoksi; "siten—sanoo Mayet, jolta olemme lainanneet kertomuksen näistä hämmästyttävistä pahan onnen tapahtumista,— voittajaltamme puuttuu kaikki se ravintomäärä, jonka sen viimeinen vihollinen on nauttinut ennen kuolemaansa, ja voimatta kestää ensimäistä muodonvaihtoa se kuolee vuorostaan, riippuen munaa ympäröivässä kalvossa tai lisäten kennon mesinesteeseen uponneiden lukumäärää".