Tämä tapaus, joskin se harvoin esiintyy niin selvänä, ei ole ainoa luonnonhistoriassa. Siinä näemme paljastettuna taistelun elämään pyrkivän toukan itsetietoisen tahdon ja luonnon hämärän ja yleisen pyrkimyksen välillä, luonnon, joka myös haluaa että se pysyisi elossa, vieläpä että voimistaisi ja parantaisi elinolojansa enemmän, kuin miksi sen oma tahto sitä kiihottaisi. Mutta omituisen tarkkaamattomuuden kautta tuo tyrkytetty kehitys parempaan sortaa juuri voimakkaimman, ja Sitaris Colletis olisi aikoja sitten hävinnyt, jollei luonnon aikeille vastakkainen sattuma olisi eristänyt muutamia yksilöitä, jotka täten välttävät tuon erinomaisen ja viisaan lain, joka kaikkialla vaatii vahvimman voiton.
Tapahtuuko siis, että tuo suuri voima, joka meistä tuntuu itsetiedottomalta, mutta ehdottomasti viisaalta, koska sen säätämä ja ylläpitämä elämä aina näyttää osottavan sen olevan oikeassa, tapahtuuko siis, että se erehtyy? Sen ylhäinen viisaus, tuo kaikista ylin, jota me huudamme avuksemme, kun saavumme oman järkemme äärimäisille rajoille, olisi siis puutteellinen? Ja jos niin on, kuka sen puutteet korjaa?
Mutta palatkaamme siihen luonnon vastustamattomaan asioihin-sekaantumiseen, joka ilmenee partenogenian muodossa. Älkäämme unohtako, että nämä probleemit, jotka kohtaamme maailmassa, mikä näyttää olevan hyvinkin etäällä omasta maailmastamme, kohdistuvat meihinkin sangen läheltä. Ensinnäkin on luultavaa, että omassa ruumiissamme, josta olemme niin turhamaisen ylpeitä, kaikki tapahtuu samalla tavoin. Toimiessaan vatsassamme, sydämessämme ja aivojemme tiedottomassa osassa luonnon tahto eli henki ei juuri missään suhteessa taida erota siitä hengestä eli tahdosta, minkä se on pannut kehkeämättömimpiin eläimiin, kasveihin, jopa kivennäisiinkin. Edelleen, kukahan uskaltaa vakuuttaa, ettei salatumpaa, mutta silti yhtä vaarallista korkeamman tahdon asioihin-sekaantumista milloinkaan tapahdu ihmisen itsetietoisessa olopiirissä? Kuka on lopulta oikeassa tarkastelemassamme tapauksessa, luontoko vai mehiläinen? Mikä tapahtuisi, jos mehiläinen, oppivaisempana tai älykkäämpänä, oivaltaisi liian täydellisesti luonnon pyrkimyksen, seuraisi sitä äärimäiseen asti ja, koska se vaatimalla vaatii koiraksia, lisäisi niiden lukua äärettömiin? Eikö se panisi lajinsa olemassaoloa häviölle alttiiksi? Täytyykö uskoa, että luonnolla on tarkotusperiä, joita on vaarallista ymmärtää ja turmiollista seurata liian innokkaasti, sekä että yksi sen mielihaluja on, ettei saa oivaltaa eikä seurata kaikkia sen mielihaluja? Ehkä tämä on yksi niitä vaaroja, jotka ihmiskuntaa uhkaavat? Mekin tunnemme itsessämme tiedottomia voimia, jotka vaativat järkemme vaatimuksen täydellistä vastakohtaa. Onko hyödyllistä, että tämä järki, joka tavallisesti, käytettyään kaikki omat apulähteensä, ei tiedä minne kääntyä, liittyy näihin salaisiin voimiin ja niihin lisää odottamattoman painonsa?
XV
Onko meillä oikeutta päättää partenogenian vaaroista, ettei luonto aina osaa sovittaa välikeinojansa tarkotusperäänsä, että se, minkä se tahtoo ylläpitää, pysyy toisinaan voimassa toisten varokeinojen avulla, joihin luonto on ryhtynyt juuri edellisiä varokeinojansa vastaan, sekä usein myös vieraitten olosuhteiden kautta, joita se ei ole voinut aavistaa? Mutta suunnitteleeko se ennalta, tahtooko se mitään ylläpitää? Luonto on, sanottanee, sana, jolla me verhoamme tuntemattoman, ja vain harvat ratkaisevat tosiasiat oikeuttavat meitä uskomaan, että sillä on tarkotusperää tai järkeä. Se on totta. Me käsittelemme tässä niitä ilmaapitävästi suljettuja astioita, joilla kaikkeudenkäsityksemme on kalustettu. Jottei meidän olisi pakko panna niihin aina vain päällekirjotusta Tuntematon, joka masentaa ja pakottaa äänettömyyteen, piirrämme niihin, muodon ja suuruuden mukaan, sanat: "Luonto", "Elämä", "Kuolema," "Äärettömyys" "Valinta", "Lajin henki", y.m., samalla tavoin kuin edeltäjämme niihin panivat nimet "Jumala", "Kaitselmus", "Kohtalo", "Palkinto" j.n.e. Tämä on asian laita, olkoon, eikä mikään muu. Mutta joskin sisältö pysyy yhä edelleen hämäränä, niin olemme kuitenkin voittaneet sen, että, koska nimet eivät ole yhtä uhkaavia, me uskallamme lähestyä näitä uurnoja, koskea niihin ja painaa korvamme niitä vastaan terveellisellä uteliaisuudella.
Mutta annettakoon näille astioille mikä nimi tahansa, varmaa on, että ainakin yksi astia, suurin kaikista, se, jonka kyljessä on nimi "Luonto", sisältää sangen todellisen voiman, kaikkien todellisimman, joka osaa ylläpitää maapallollamme määrältään ja laadultaan suunnattoman ja ihmeteltävän elämän paljouden niin nerokkain keinoin, että luottelematta saattaa väittää niiden voittavan kaiken sen, minkä ihmisnero kykenee aikaansaattamaan. Olisiko mahdollista, että tämä moninaisuus ja paljous säilyy toisien keinojen avulla? Mekö erehdymme, kun olemme näkevinämme varokeinoja siinä, missä kenties ainoastaan on onnellinen sattuma, joka yksinään on jäänyt voimaan miljoonien onnettomien sattumien rinnalla?
XVI
Se on mahdollista; mutta nämä onnelliset sattumat antavat meille siinä tapauksessa ihailun aiheita, jotka täysin ovat niiden veroisia, mitkä voisimme löytää sattumaa korkeammista olopiireistä. Älkäämme tarkastako ainoastaan niitä olijoita, joilla on ymmärryksen tai itsetietoisuuden kipinä ja jotka voivat taistella sokeita lakeja vastaan, älkäämme edes kiinnittäkö huomiotamme eläinkunnan ensimäisiin sumuntapaisiin edustajiin, Protozoeihin. Kuuluisan mikroskopistin, Royal Societyn jäsenen H.J. Carterin kokeet osottavat itse asiassa, että tahtoa, himoja, mielihaluja ilmaantuu jo niin alhaisissa alku-olioissa kuin limasienissä (Myxomycetes), että viekkauden eleitä huomaa infusorioissa, jotka ovat vailla kaikkea näkyväistä elimistöä; semmoisia on Amoeba, joka salakavalan kärsivällisesti vaanii nuoria Acinetoja niiden irtautuessa emänsä munasarjasta, koska se tietää, että niillä ei vielä sillä hetkellä ole myrkyllisiä tuntorihmoja. Kuitenkaan ei Amoeballa ole hermostoa eikä myöskään minkäänlaisia havaittavia elimiä. Siirtykäämme suoraan kasveihin, jotka ovat liikkumattomia ja meistä näyttävät olevan kaikkien kohtalon oikkujen alaisia ja, pysähtymättä raatelukasveihin kuten esim. kihokkeihin (Drosera), jotka todellakin menettelevät eläinten tavoin, tarkastakaamme mieluummin sitä älyä, jota yksinkertaisimmatkin kukkamme osottavat, jotta mehiläisen kukassa-käynti varmasti aiheuttaisi niille välttämättömän ristisiitoksen. Katselkaamme Orchis Moriota, erästä vaatimatonta Keski-Europan kämmekkää: kuinka ihmeteltävästi siinä keulapussi, tarttumakannat, pölymyhkyjen kiinnitys ja matemaattisesti tarkka, automaattinen kallistuminen yhtyvät yhteiseen toimintaan![14] Tarkastelkaamme Salvian heteiden erehtymätöntä kaksinkertaista vipulaitosta, jonka vaikutuksesta heteiden ponnet koskettelevat määrättyä vierailevan hyönteisen ruumiin paikkaa, jotta tämä vuoroonsa koskettelisi tarkoin määrättyä läheisen kukan luotin paikkaa; muistelkaamme myös Pedicularis Sylvatican (erään kuusio-lajin) kukissa eri erin tapahtuvaa irrottumista ja sen luotin pölyyttymisen järjestelmää; katselkaamme, mitenkä näiden kolmen kukan kaikki elimet mehiläisen saapuessa asettuvat liikkeeseen niiden koneiden tavoin, joita näkee kylämarkkinoilla ja jotka ponnahtavat liikkeeseen, kun taitavan ampujan luoti osuu ampumataulun mustaan pilkkaan.
Voisimme mennä vieläkin alemmas, ottaa puheeksi, kuten Ruskin "Ethics of the Dust" (Tomun siveysoppi) nimisessä teoksessaan, kiteiden tavat, luonteen ja juonet, niiden riidat, niiden menettelyn kun joku vieras aine häiritsee niiden suunnitelmia, jotka ovat vanhempia kuin kaikki, mitä mielikuvituksemme kykenee käsittämään; voisimme kertoa millä tavoin ne suvaitsevat vihollista tai torjuvat vihollisen luotaan. Voisimme mainita miten joskus heikompikin voittaa vahvemman, niinkuin esim. tapahtuu kun kaikkivoipa kvartsi (ukonkivi) kohteliaasti siirtyy vähäpätöisen ja viekkaan epidootin[15] tieltä ja sallii sen nousta itseään ylemmäksi; toisia esimerkkejä ovat vuorikristallin milloin kauhistuttava milloin loistava taistelu raudan kanssa, muutaman läpikuultavan kappaleen säännöllinen, tahraton suureneminen ja ehdoton puhtaus, se kun ennakolta torjuu luotaan kaiken veljensä, toisen kiteen, sairaalloisen kasvamisen ja ilmeisen siveettömyyden, tämä kun ottaa kaikki tahrat vastaan ja väänteleikse kurjasti tyhjässä sijassa; voisimme viitata kiteiden arpeutumisen ja ehjenemisen omituisiin ilmiöihin, joista Claude Bernard puhuu, j.n.e. Mutta tässä mysteerio on meille liian vieras. Pysykäämme kukissamme, jotka ovat. viimeiset oliot siinä elämässä, jolla vielä on joitakuita yhdyssiteitä oman elämämme kanssa. Ei ole enää kysymys hyönteisistä tai muista eläimistä, joilla me myönnämme olevan järkiperäisen ja erikoisen tahdon, jonka avulla ne pysyvät olemassa. Kasveilla me, syystä tai väärin, emme myönnä olevan minkäänlaista tahtoa. Emme ainakaan voi niissä keksiä pienintäkään niiden elimien merkkiä, joissa tahto, ymmärrys, toimen alote tavallisesti syntyvät ja asustavat. Se, mikä niissä toimii niin ihmeteltävällä tavalla, johtuu siis suorastaan siitä, jolle muulloin annamme "Luonnon" nimen. Niissä ei enää yksilön äly, vaan itsetajuton ja jakaumaton voima virittää ansoja toisille oman itsensä muodoille. Teemmekö siitä sen johtopäätöksen, että nuo ansat ovat jotakin muuta kuin pelkkiä satunnaisia, niinikään satunnaisen uudistumisen kautta vakaantuneita ilmiöitä? Siihen ei meillä vielä ole oikeutta. Saattaa sanoa, että, jollei noita ihmeellisiä elintoimien yhdistelmiä olisi olemassa, nämä kasvit eivät olisi voineet pysyä elossa, vaan että toiset, jotka eivät olisi olleet ristisiitoksen tarpeessa, olisivat astuneet niiden sijalle; silloin ei kukaan olisi huomannut edellisten olemattomuutta eikä maapallollamme aaltoileva elämä olisi meistä silti tuntunut vähemmän käsittämättömältä, vähemmän moninaiselta eikä vähemmän hämmästyttävältä.