Onko tällä sanottu, että me kiinnymme valheisiin, mielivaltaiseen ja epätodelliseen runollisuuteen, sekä että me paremman puutteessa etsimme ainoastaan niistä ilomme? Tarkottaako tämä, että tässä puheenalaisessa esimerkissä—itsessään se on mitätön, mutta me pysymme siinä, koska se edustaa tuhansia muita samoin kuin koko meidän kantaamme eriasteisten totuuksien suhteen—tarkottaako tämä, että me tässä esimerkissä laiminlyömme fysiologisen selityksen säilyttääksemme mielessämme ainoastaan tuon häälennon herättämän mielenliikutuksen ja siitä nauttiaksemme, se kun, olipa syy siihen mikä tahansa, joka tapauksessa on sen äkkiä epäitsekkääksi ja vastustamattomaksi muuttuneen voiman kauneimpia lyyrillisiä ilmauksia, johon kaikki luontokappaleet alistuvat ja jota sanotaan rakkaudeksi? Ei mikään olisi lapsellisempaa, ei mikään mahdottomampaa niiden erinomaisten tottumusten vallitessa, jotka nykyään kaikki rehelliset etsijät ovat omistaneet.

Sen pienen yksityisseikan, että koirasmehiläisen elin voi tunkeutua esiin ainoastaan ilmarakkojen paisumisen vaikutuksesta, myönnämme tietenkin todeksi, koska se on kieltämätön. Mutta jos tyytyisimme siihen, jos emme johtaisi katsettamme sitä ulommaksi, jos me siitä tekisimme sen johtopäätöksen, että jokainen liian pitkälle tai liian korkealle menevä ajatus välttämättä on väärä, sekä että totuus aina on aineellisissa yksityiskohdissa, jollemme etsisi, mistä tahansa, epävarmoista asioista, jotka usein ovat laajaperäisempiä kuin ne epävarmat seikat, jotka pikkumainen selitys pakottaa meidät hylkäämään, esim. ristisiitoksen salaperäisestä ongelmasta, elämän ja suvun ikuisesta kehityksestä, luonnon suunnitelmasta, jollemme niistä etsisi tuon selityksemme jatkoa, kauneuden ja suuruuden ulottumista tuntemattomaan asti, niin miltei uskallan vakuuttaa, että me viettäisimme elämämme kauempana totuudesta kuin ne, jotka sokeasti pysyttelevät noitten ihmeellisten häitten runollisessa ja puhtaasti mielikuvituksellisessa tulkitsemisessa. Nämä erehtyvät epäilemättä totuuden muotoon tai värivivahdukseen nähden, mutta he elävät kuitenkin enemmän kuin ne, jotka itserakkaina luulevat pitävänsä sen kokonaan käsissään, totuuden vaikutuksen alaisina ja sen ilmakehässä. He ovat valmiit sitä vastaanottamaan, heissä on vieraanvaraisempi tila, ja joskin he eivät sitä näe, heidän katseensa ainakin pyrkii sitä suuruuden ja kauneuden asuinsijaa kohti, missä on terveellistä uskoa sen asustavan.

Emme tunne luonnon päämäärää, joka meidän käsityksemme mukaan on se totuus, joka hallitsee kaikkia muita totuuksia. Mutta juuri sen tähden, että tätä totuutta rakastamme, juuri ylläpitääksemme sielussamme etsinnän palavaa intoa, on välttämätöntä, että me uskomme sen suureksi. Jos sitten jonakin päivänä huomaamme kulkeneemme harhaan, jos huomaamme että tämä totuus onkin vähäpätöinen ja katkonainen, niin on kuitenkin juuri tuon otaksutun suuruuden herättämä into saanut meidät oivaltamaan sen pienuuden, ja tämä pienuus on taas varmaksi tultuaan opettava meille, mitä meidän on tehtävä. Sillä välin ei ole liikaa, jos totuuden etsinnässä panemme liikkeelle kaikki mitä järjessämme ja sydämessämme on voimakkainta ja uskaliainta. Ja joskin lopputulos kaikesta tästä olisi kurja, emme olisi kuitenkaan aikaansaaneet mitään vähäpätöistä tulosta paljastaessamme luonnon päämäärän mitättömyyden tai tyhjyyden.

X

"Meillä ei ole vielä olemassa totuutta", sanoi minulle eräänä päivänä eräs nykyajan suurimpia fysiologeja, kävellessämme maaseudulla, "ei ole vielä totuutta, mutta kaikkialla on tavattavissa kolme tyydyttävää totuuden ilmestymismuotoa. Jokainen tekee valintansa, tai oikeammin alistuu sille, ja tämä valinta, joka usein tapahtuu hänen ajattelemattaan ja jossa hän pysyy, määrää kaiken sen muodon ja ilmestystavan, mikä myöhemmin tunkeutuu hänen tietoisuuteensa. Ystävä, jonka kohtaamme, nainen, joka hymyillen meitä lähestyy, rakkaus, joka sydämemme avaa, kuolema tai suru, jotka sen sulkevat, tuo syyskuun taivas, jota katselemme, tuo komea ja kaunis puutarha, jossa näkee, kuten Corneillen 'Psyche'ssä, 'des berceaux de verdure soutenus par des termes dorés' (kultaisten patsaiden kannattamia lehtimajoja), lauma laitumella ja nukkuva paimen, kylän viimeiset talot, puiden välitse siintävä valtameri, kaikki tämä laskee tai nousee, kirkastuu tai himmenee, ennenkuin se meihin tunkeutuu sen pienen vihjauksen mukaan, minkä valintamme sille antaa. Oppikaamme totuuden ilmestymismuotoa valitsemaan. Elämän ehtoolla, jonka kuluessa niin kiihkeästi olen etsinyt pientä totuutta ja fyysillistä alkusyytä, alan helliä, en sitä, mikä niistä loitontaa, vaan sitä, mikä käy niiden edellä, sekä varsinkin kaikkea, mikä ulottuu hiukan niistä ulommaksi."

Olimme saapuneet Caux'n seudun ylängön huipulle tuossa Normandiassa, joka on viehkeä kuin englantilainen puisto, mutta puisto joka on luonnollinen ja rajaton. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja maapallollamme, jossa luonto ilmenee täysin terveenä, surkastumattomassa vihannassaan. Hiukan enemmän pohjoiseen päin uhkaa sitä ilmanalan koleus, etelämpänä aurinko sitä uuvuttaa ja polttaa ruskeaksi. Merelle asti ulottuvan tasangon reunalla muutamat talonpojat pystyttivät aumaa.

"Katsokaahan—hän sanoi minulle—tästä katsottuina he ovat kauniit. He pystyttävät tuota niin yksinkertaista, mutta tärkeätä rakennettavaansa, joka ennen kaikkea on vakaantuvan ihmiselämän onnellinen ja melkein muuttumaton muistomerkki: vilja-aumaa. Etäisyys, iltailma tekee heidän riemuhuudoistaan jonkunmoisen sanattoman laulun, joka vastaa päittemme yläpuolella lepattelevien lehtien ylevään virteen. Heidän yläpuolellaan kaartuu loistava taivas, ikäänkuin jos hyvät henget, palavat palmunoksat käsissään, olisivat lakaisseet kaiken valon auman puolelle valaistakseen siten kauemman aikaa heidän työtänsä. Ja palmujen jäljet ovat jääneet taivaan sinikannelle. Katsokaa tuota yksinkertaista kirkkoa, joka heitä hallitsee ja valvoo, kohoten mäen rinteellä keskellä tuuheita lehmuksia ja kotoisen meren ulapalle viettävän tutun hautausmaan nurmikkoa. He pystyttävät sopusuhtaisasti elämän muistomerkkinsä kuolleitten omaistensa muistomerkkien juurelle, omaisten, jotka ovat toimineet samalla tavoin ja nytkin ovat heitä lähellä.

"Katsokaa kaikkea yht'aikaa: ei ole ainoatakaan liian erikoista, liian omituista yksityiskohtaa, niinkuin esim. asianlaita olisi Englannissa, Provencessa tai Hollannissa. Tässä näemme luonnollisen ja onnellisen elämän laajan kuvan, joka on kyllin jokapäiväinen kelvatakseen vertauskuvaksi. Huomatkaa siis inhimillisen olemassaolon sopusuhtainen rytmi näissä sen hyödyllisissä toimissa. Katsokaa miestä, joka hevosta ajaa, koko sen ruumista, joka hangolla lyhdettä ojentaa, vaimoja, jotka kumartuvat viljaa nostamaan ja lapsia, jotka leikkivät… He eivät ole kiveä paikaltaan siirtäneet eivätkä luoneet lapiollistakaan multaa kaunistaaksensa maisemaa, he eivät astu askeltakaan, eivät istuta puuta, eivät kylvä kukkaa, joka ei olisi niille tarpeellinen. Koko tämä kuvaelma on ainoastaan sen ponnistuksen tarkottamaton lopputulos, minkä ihminen tekee pysyäkseen hetkenkin olemassa keskellä luontoa, ja kuitenkaan eivät ne meistä, joiden ainoana huolena on rauhan, sulouden ja syvän aatteen kuvien keksiminen tai luominen, ole löytäneet mitään täydellisempää, vaan tulevat yksinkertaisesti vain siveltimin ja sanoin kuvaamaan juuri tätä, silloin kun tahtovat meille esittää kauneutta tai onnea. Siinä ensimäinen niitä totuuden ilmestymismuotoja, joita muutamat nimittävät totuudeksi."

XI

"Menkäämme lähemmäs. Kuuletteko laulun, joka sointui niin kauniisti yhteen suurten puitten lehvien kanssa? Se on kokoonpantu raaoista sanoista ja kirouksista, ja kun toisinaan kuulee naurun rämähdyksen, tämä johtuu jonkun miehen tai naisen singahuttamasta rivosta sanasta, tai siitä, että tehdään pilaa heikoimmasta, kyttyräselkäisestä, joka ei jaksa taakkaansa nostaa, ontuvasta, joka viskataan maahan, tylsämielisestä, jota hätyytetään.