KUHNURIEN JOUKKOSURMA

I

Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.—Nämä käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa. Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa: kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut, joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen, siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä, vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä. Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia, ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos, rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa, uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa sulkee seuraavaan ateriaan saakka.

II

Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit, jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä, herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä, keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon, valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut. Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa, jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen, taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa. Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia, pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää niille armoa—tosin turhaan—kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille. Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan. Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen vasta tulevana keväänä.

III

Monasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa mehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät alotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset yhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät, kurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön, elättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä odotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä saattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi välttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu riutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee hiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.

Laiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa yhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste käy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten murhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö tuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo ihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu vähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas hengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin kasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston täydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton vahasinetti.—Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee, kuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat tuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat pois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni kansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat, tuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.

Ihminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle tuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja erinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa suunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä kukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty tuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen jähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden liiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina ansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti asumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä jättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin pesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille, jotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien talvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar on keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen kerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen, sen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka muodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset tuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset täyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin penseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman hitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne kennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä yleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan ainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään, noita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka kiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen mukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän lämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole muuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa entiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne mehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä naapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se kulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon äärimäiseen päähän asti—joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi kohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on auringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren todellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista ensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät uuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille, että taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että tuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt kierroksen ja alkanut uutta elämää.

* * * * *