Pesässä valmistaudutaan siis parveiluun,—tuo suuri uhri suvun vaateliaille jumalille on tehtävä. "Hengen" käskyä noudattaen, joka meistä tuntuu sangen selittämättömältä, se kun on suoraan ristiriidassa sukumme kaikkien vaistojen ja tunteiden kanssa, lähtee kuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta mehiläistä niistä kahdeksasta-, yhdeksästäkymmenestä tuhannesta, jotka koko kansan muodostavat, määrättynä hetkenä synnyinkaupungistansa. Ne eivät lähde minään tuskan puuskan hetkenä, ne eivät pakene äkillisestä pelokkaasta päätöksestä nälänhädän, sodan tai kulkutautien ahdistamasta ja hävittämästä isänmaasta. Ei, kauan ne ovat maanpakoansa miettineet, kärsivällisesti ovat odottaneet suotuisaa hetkeä. Jos pesä on köyhä, jos kuninkaallista perhettä kohdanneet onnettomuudet, epäsuotuisat säät tai ryöstöt ovat sitä etsiskelleet, ne eivät sitä hylkää. Ne jättävät sen vasta kun se on onnensa kukkuloilla, kun kevään uutteran työn jälkeen tuo suunnaton satakaksikymmentä tuhatta hyvin järjestettyä kammiota sisältävä vahalinna on tulvillaan tuoretta hunajaa ja häivehtivää siitepölyä, jota sanotaan "mehiläis-leiväksi" ja käytetään toukkien ja koteloiden ravinnoksi.

Ei milloinkaan pesä ole ollut niin kaunis, kuin tämän sankarillisen kieltäytymisen aattoiltana. Silloin on sillä täydellisen ylellisyyden ja riemun verraton hetki, eloisa, kuumeinen, mutta samalla ylevän suruton. Koettakaamme kuvailla sitä mielessämme,—en tahdo sanoa sillä tavoin kuin mehiläiset kaiken tämän käsittävät, sillä emme voi kuvitellakaan, millä tenhoisalla tavalla ilmiöt ja tapaukset kuvastuvat niiden kummallakin puolen päätä olevien verkkosilmien kuuteen tai seitsemääntuhanteen särmään ja otsan kolmenkertaiseen kyklooppisilmään,—vaan sellaisena kuin me sen käsittäisimme, jos olisimme niiden kokoiset.

Holvikuvusta, joka on vielä suurempi kuin Rooman Pietarinkirkon kupu, kulkee pesän pohjaan lukuisia pystysuoria ja yhdensuuntaisia, ikäänkuin pimeydestä ja tyhjyydestä riippuvia, vahasta muovailtuja jättiläismuureja, geometrisiä laitteita, joita ei voisi—kaikki suhteet säilyttäen—tarkkuuteen, rakenteen uskaliaisuuteen ja suunnattomaan suuruuteen nähden verrata mihinkään inhimilliseen rakennustuotteeseen.

Jokaisessa näistä muureista, joiden aine vielä on aivan uuden uutukaista, neitsyellisen puhdasta, hopeankarvaista, tahratonta ja tuoksuavaa, on tuhansia kammioita ja niin paljon ravintoainetta, että se riittää koko kansaa viikkomäärät ravitsemaan. Tuossa loistaa punaisia, keltaisia, sinipunervia ja mustia siitepölytäpliä, kaikkien kevään kukkien lemmenvoimaa, jota on koottu läpikuultaviin soluihin. Ylt'ympärillä, pitkinä, komeina, jäykkiä, liikkumattomia laskoksia muodostavina kultaverhoina, on huhtikuun hunaja, kaikkein kirkkain ja tuoksuavin, kahdessakymmenessätuhannessa suljetussa säiliössään, joiden sinetti murretaan auki ainoastaan suurimman hädän aikana. Ylempänä kypsyy toukokuun hunaja vielä avoinna olevissa astioissaan, joitten reunoilla valppaat joukot pitävät huolta keskeymättömästä ilmanvaihdosta. Pesän keskellä, sen lämpimimmässä osassa, kaukana valosta, jonka timanttisäteet tunkeutuvat sisään yhdestä ainoasta aukosta, uinailee eloon herätäkseen tulevaisuus. Tämä on sikiöiden kuninkaallinen alue, joka on varattu kuningattarelle ja hänen seuranaisilleen. Siellä on suunnilleen kymmenentuhatta kammiota munia varten, viisitoista-, kuusitoistatuhatta huonetta toukille ja neljäkymmentätuhatta taloa, joissa asuu vahankalpeita, tuhansien lastenpiikain hoitamia koteloita.[4] Näitten kehien kaikkein pyhimmässä näemme vihdoin kolme, neljä, kuusi tai kaksitoista verrattain laajaa, umpinaista linnaa, joissa nuoret ruhtinattaret, jonkunmoiseen käärinliinaan verhottuina, kalpeina ja liikkumattomina, pimeydessä elätettyinä odottavat hetkeänsä.

IV

"Pesän hengen" määräämänä päivänä siis luovuttaa samojen järkähtämättömien ja varmojen lakien mukaan tarkoin määrätty osa kansasta paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville tulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset, joiden joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret työmehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama tuhat muuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa kedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän siveellisiä perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa. On sangen korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen turmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella tuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen omaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä vallotuksiin ja joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen kaikille lähiseutujen pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on tullut huomanneeksi, että vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten keskuudessa, joita täytyy verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään hunajapisaran, ei ole ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se oivaltaa, että on helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin kaupunkeihin, tai väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen kykenemättömiin, niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta, mutta säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien siivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja silloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen oikealle tielle.

V

Kaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun. Kuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten keskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse korkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse jakelevat alamaisilleen.—Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen täytynyt julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai kahta ennen lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi pisarat, kun ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista levottomuutta, jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy. Toisinaan miltei tekisi mieli sanoa siinä olevan taistelua, epäröimistä, peräytymistä. Sattuu todellakin, että useita päiviä perätysten tuo kullankarvainen, läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja laskeutuu jälleen ilman näkyväistä syytä. Muodostuuko kenties sinä hetkenä taivaalla pilvi, jota me emme näe, mutta jonka mehiläiset huomaavat, vai nouseeko heidän mielessään katumus? Keskustellaanko surisevassa neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme tiedä siitä mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa päätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset ilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä, tekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä, kuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän kauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan suurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja laskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä tuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen ylistysvirreltä, sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon, meiramin ääneltä. Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka mekin varsin hyvin voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja epätoivon soraäänistä korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on kuningattaren laulu, runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä on vielä nuorten ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot, jotka kaikuvat häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä. Onko tämä kaikki vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan niiden sisäistä äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä huomiota meluun, jonka me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne arvelevat kenties, että tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä siis ansaitse huomaamista. Todennäköistä on, että me puolestamme kuulemme vain häviävän pienen osan niiden puheesta sekä että niiden käytettävissä on suuri joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät kykene tajuamaan. Joka tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne kykenevät ymmärtämään toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa hämmästyttävän nopeasti. Kun esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä, suunnaton Sphinx Atropos, tuo kammottava perhonen, jolla on selässään pääkallon kuva, tunkeutuu pesään, salaperäisiä, vastustamattomia, sille omituisia loitsujansa hyristen, niin uutinen kiertää paikasta paikkaan, koko kansa säpsähtää kauhusta oven vartiasta viimeisiin työmehiläisiin saakka, jotka tuolla syvempänä ovat viimeisiä kennokakkuja valmistamassa.

VI

Kauan on oltu sitä mieltä, että nämä viisaat hunajahyönteiset, jotka tavallisesti ovat niin säästäväiset, järkevät ja eteensä katsovat, hyljätessään kuningaskuntansa aarteet antautuakseen tuntemattomille vaiheille alttiiksi toimivat salliman tuottaman mielettömyyden vallassa, totellen koneentapaista vaistoa, lajin lakia, luonnon kaikkivaltiasta käskyä, voimaa, joka kaikilta olijoilta on kätkettynä ajan juoksevaan virtaan.