Olipa sitten kysymys mehiläisistä tai meistä itsestämme, niin sanomme sallimaksi kaikkea, mitä emme vielä ymmärrä. Mutta nykyään mehiläispesä on paljastanut meille kaksi tai kolme tähdellistä salaisuuttaan, ja on käynyt ilmi, ettei tämä lähtö ole vaistomainen eikä välttämätön. Se ei ole mikään sokea, sattumuksen aiheuttama maasta muutto, vaan harkitulta näyttävä uhri elävän polven puolelta nousevan hyväksi. Mehiläishoitajan tarvitsee vain surmata nuoret, vielä liikkumattomat ruhtinattaret niiden kammioihin ja samalla suurentaa yhteiskunnan varastoaittoja ja makuukammioita, jos näet toukkien ja koteloiden lukumäärä on suuri, niin heti tuo tulokseton hälinä painuu alas tottelevaisen sateen kultapisaroiden lailla; mehiläiset lentelevät kukasta kukkaan jokapäiväisessä työssään, ja vanha kuningatar, joka—tultuaan nyt tuiki välttämättömäksi—ei toivo eikä pelkää enää seuraajaa, kieltäytyy, vapautuneena huolistaan vasta syntyvään toimintahaluun nähden, näkemästä sinä vuonna auringon valoa. Se ryhtyy uudelleen levollisesti pesän pimeydessä äidin tehtäväänsä ja laskee kierreviivaa kulkien kennosta kennoon, unohtamatta ainoatakaan, pysähtymättä hetkeksikään, kaksi-, kolmetuhatta munaa päivässä.
Mitä muuta sallimantapaista tässä on kuin tämän päivän sukupolven rakkaus nousevaa kohtaan? Sama sallimus on olemassa ihmiskunnassakin, joskin sen voima ja ulottuvaisuus siinä on pienempi. Se ei aiheuta ihmiskunnassa noita täydellisiä, yksimielisiä uhrautumisia. Mikä se laajanäköinen sallimus on, jota me tottelemme niinkuin mehiläiset sallimustansa? Emme sitä tiedä, emmekä tunne olentoa, joka katselee meitä samalla tavoin kuin me katselemme mehiläisiä.
VII
Mutta ihminen ei häiritse tapauksien kulkua siinä pesässä, jonka olemme valinneet tarkastettavaksemme, ja kauniin kesäpäivän vielä kostea lämpö, joka verkalleen etenee ja jo ulottaa säteitään puittenalle, jouduttaa lähdön hetkeä. Kaikkialla kultaisissa käytävissä, jotka erottavat yhdensuuntaiset seinät toisistaan, tekevät työmehiläiset viimeisiä matkavalmistuksiansa. Ensinnäkin kukin niistä ottaa mukaansa hunajaa eväiksi viiden tai kuuden päivän varalle. Tästä hunajastaan ne valmistavat vielä selittämättömän kemian avulla tarpeellisen vahan, jotta voisivat heti ryhtyä uuden pesän rakentamiseen. Ne varustautuvat sitäpaitsi riittävällä määrällä kittausvahaa, joka on jonkunmoista pihkaa, jolla uuden asunnon raot tukitaan, kaikki, mikä on irti, kiinnitetään, seinät kiillotetaan ja valo estetään tunkeutumasta sisään, sillä mehiläiset työskentelevät mieluimmin melkein pilkkopimeässä, jossa niitä opastavat niiden verkkosilmät tai kenties tuntosarvet; näissä näet luullaan tuntemattoman, pimeyden syvyyksiä tunnustelevan ja mittaavan aistin sijaitsevan.
VIII
Ne kykenevät niinmuodoin edeltäpäin arvaamaan kaikki ne vaarat, jotka niitä uhkaavat niiden elämän vaarallisimpana päivänä. Tänään näet tuo suuri tapaus ja kaikki ne kenties aivan ihmeelliset sattumat, joita se mahdollisesti tuo mukanaan, täyttää kokonaan niiden mielen, eikä niillä ole aikaa nyt lennellä puutarhoissa ja niityillä,—ja saattaa tapahtua, että huomenna, ylihuomenna sataa tai tuulee, että pienet siivet kangistuvat vilusta, että kukat eivät avaa teriänsä. Ilman tätä ennakolta-harkitsemisen kykyä uhkaisi niitä nälänhätä ja kuolema. Kukaan ei tulisi niiden avuksi, eivätkä nekään rukoilisi kenenkään apua. Toisen pesän asukkaat eivät tunne toisen asukkaita, eivätkä ne auta toinen toistansa. Tapahtuupa joskus, että mehiläishoitaja asettaa pesän, johon hän on ottanut vanhan kuningattaren ja sitä rypäleenä ympäröivän parven, aivan sen pesän viereen, jonka ne äskettäin ovat jättäneet. Jos niitä kohtaisi mikä onnettomuus tahansa, niin ne näyttävät yhtäkaikki ikiajoiksi unohtaneen entisen kotinsa rauhan, uutteran onnen, pohjattomat rikkaudet ja turvallisuuden, ja jokainen niistä kuolee mieluummin kylmään ja nälkään onnettoman kuningattarensa luona kuin palaa syntymätaloonsa, josta ehkä niiden entisen uutteruuden luoman ylellisyyden sulotuoksu tunkeutuu niiden nykyiseen kurjuuteen.
IX
Sitä ei ihminen varmaankaan tekisi, väitettänee; siinä on muka yksi niitä tosiasioita, mitkä todistavat ettei tässä elinjärjestössä, kaikista sen ihmeistä huolimatta, kumminkaan ole ymmärrystä eikä todellista itsetajuntaa. Mitäpä me siitä tiedämme? Lukuunottamatta sitä sangen luultavaa seikkaa, että toisilla olennoilla on toisenlainen järki kuin meillä, järki joka saa aikaan hyvin toisenlaisia, mutta ei silti alempiarvoisia tuloksia, niin kykenemmekö me, jotka alati pysyttelemme ahtaan inhimillisen näköpiirimme rajoissa, arvostelemaan kaikkia hengen ilmiöitä? Jos vain näemme kahden tai kolmen henkilön puhelevan ja viittoilevan ikkunan takana, kuulematta mitä he toisilleen sanovat, on meidän jo sangen vaikeata aavistaa heidän ajatuksensa johtolankaa. Luuletteko, että Mars tai Venus tähden asukas vuoren huipulta katsellessaan kaupunkiemme kaduilla ja toreilla liikkuvia pieniä, mustia pisteitä, joita me ihmiset olemme suunnattomassa avaruudessa, liikkeittemme, rakennuksiemme, kanaviemme ja koneittemme nojalla saisi tarkan käsityksen järjestämme, siveydestämme, rakkautemme, ajatustapamme, toivomme laadusta, sanalla sanoen sisimmästä todellisesta olemuksestamme? Hän tyytyisi merkitsemään muutaman jonkunverran hämmästyttävän tosiseikan, niinkuin me teemme mehiläisten suhteen, sekä tekisi siitä luultavasti yhtä epävarmoja ja harhaan vieviä johtopäätöksiä kuin me.
Joka tapauksessa hänen olisi sangen vaikea keksiä "noissa pienissä, mustissa pisteissä" se ylevä, siveellinen tahdonsuunta ja ihmeteltävä yksimielisyyden henki, joka mehiläispesässä ilmenee. "Mihin he pyrkivät?" kysyisi hän vuosikausia ja vuosisatoja niitä tarkasteltuaan. "Mihin he tähtäävät? mikä heidän elämänsä keskipiste ja tarkotusperä on? Ovatko he jonkun jumalan käskyjen alaisia? En näe mitään, joka heidän askeliaan ohjaisi. Tänään ne näyttävät rakentavan ja kokoovan kaikenlaisia pikkuisia esineitä huomenna ne jälleen hävittääkseen ja hajottaakseen. He kuljeksivat sinne tänne, kokoontuvat ja hajaantuvat, mutta tietämätöntä on, mitä he oikeastaan haluavat. Heidän elämänsä tarjoo nähtäväkseni monta selittämätöntä ilmiötä. Niinpä näkee sellaisiakin, jotka eivät juuri ensinkään liikahda paikaltaan. Heidät tuntee heidän loistavammasta asustaan, usein he myös ovat muita kookkaampia. He asustavat kymmenen tai kaksikymmentä kertaa suuremmissa, taidokkaammissa ja ylellisemmissä asunnoissa kuin muut. Siellä he nauttivat joka päivä tuntikausia, toisinaan myöhäiseen yöhön saakka kestäviä aterioita. Kaikki, jotka heitä lähestyvät, näyttävät heitä kunnioittavan. Ravintoaineiden tuojat tulevat naapuritaloista, vieläpä kaukaa maaseudultakin heille lahjojansa tarjoomaan. Täytynee kai otaksua, että he ovat välttämättömän tarpeellisia ja tekevät 'lajille' tärkeitä palveluksia, jos kohta meidän tutkimuskeinomme eivät vielä ole antaneet tarkkoja tietoja näitten palveluksien laadusta. Toisia taas näkee lakkaamatta vaivalloisesti raatavan suurissa taloissa, jotka ovat täynnä pyöriviä rataksia, pimeissä sopissa, satamien ympärillä ja pienillä maatilkuilla, joita kaivelevat auringon noususta sen laskuun saakka. Kaikki saattaa meidät otaksumaan, että tämä raataminen on rikoksellista. Heidän täytyy näet asua ahtaissa, likaisissa ja puutteellisissa hökkeleissä. He ovat jollakin värittömällä kudoksella verhotut. Niin suuri näyttää heidän intonsa olevan tuohon vahingolliseen tai joka tapauksessa hyödyttömään työhönsä, että he tuskin suovat itselleen aikaa syömiseen ja nukkumiseen. Luvultaan on heitä tuhat kertaa enemmän kuin edellämainittuja. Merkillistä on, että laji on voinut säilyä meidän päiviimme saakka sen kehitykselle niin epäsuotuisissa olosuhteissa. Sopii muuten lisätä, että lukuunottamatta tuota omituista kiintymystä vaivalloiseen työhön he näyttävät sävyisiltä ja kuuliaisilta ja tyytyvät niiden tähteisiin, jotka nähtävästi ovat rodun suojelijoita ja kenties pelastajia."