Eikö ole hämmästyttävää, että mehiläispesä, jonka täten epäselvästi näemme ikäänkuin toisen maailman korkeuksilta, jo ensi näkemältä antaa meille varman ja syvän vastauksen kysymyksiimme? Eikö ole ihmeteltävää, että sen varmapiirteiset rakennukset, sen tavat ja lait, sen taloudellinen ja valtiollinen järjestys, sen hyveet, vieläpä sen julmuudetkin näyttävät meille välittömästi sen aatteen tai jumalan, jota mehiläiset palvelevat, aatteen tai jumalan, joka ei ole vähimmin oikeudenmukainen eikä vähimmin järjellinen, minkä voisi mielessään kuvailla, vaikka se kenties onkin ainoa, jota me emme vielä ole totisesti palvelleet,—tarkotan tulevaisuutta? Koetamme joskus ihmiskunnan historiassa arvioida jonkun kansan tai rodun siveellistä voimaa ja suuruutta emmekä löydä muuta mittakaavaa kuin sen ihanteen pysyväisyyden ja suuruuden, jota ne tavottavat, ja sen itsensäkieltäymisen, jolla ne sille antautuvat. Olemmeko useasti kohdanneet ihannetta, joka olisi suuremmassa määrin Kaikkeuden pyrkimysten mukainen, joka olisi järkähtämättömämpi, ylevämpi, epäitsekkäämpi ja selväpiirteisempi, sekä itsekieltämystä, joka olisi täydellisempi ja sankarillisempi?
XI
Omituinen pieni yhteiskunta, joka on niin johdonmukainen, niin vakava, niin tosiasiallinen, niin tarkka ja niin säästäväinen, ja kuitenkin on niin suuren ja pettävän haaveen uhrina! Pieni päättäväinen ja syväluonteinen kansa, jota ravitsee kesän lämpö ja valo sekä kaikki, mikä luonnossa on puhtainta, kukkien sielu, s.o. aineen silminnähtävin hymy, sen liikuttavin ponnistus onnea ja kauneutta kohti, kuka meille on selvittävä ne ongelmat, jotka te olette ratkaisseet ja jotka ovat jääneet meiltä ratkaisematta, ne kokemukset, jotka te olette saavuttaneet ja meidän vielä tulee saavuttaa? Ja jos on totta, ettette ole ratkaisseet näitä ongelmoita, saavuttaneet näitä varmoja kokemuksia järjen avulla, vaan jonkun alkuperäisen ja sokean vaiston kautta, niin minkä vielä ratkaisemattomamman arvoituksen jätättekään meidän ratkaistavaksemme? Pieni kaupunki, täynnä uskoa, toiveita, salaisuuksia,—miksi sinun satatuhatta neitsyttäsi suostuu työhön, johon ei yksikään ihmisorja milloinkaan ole alistunut? Jos ne säästäisivät voimiansa, kieltäytyisivät hiukan vähemmän, alistuisivat pienemmällä innolla vaivoja kestämään, niin ne saisivat vielä nähdä toisen kevään ja toisen kesän; mutta sinä juhlahetkenä, jolloin kaikki kesän kukat niitä kutsuvat, näyttää kuolettava työn huumaus ne vallanneen, ja siipirikkoina, ruumis kutistuneena ja haavojen peittämänä ne joutuvat melkein kaikki vähemmän kuin viiden viikon kuluessa kuoleman omiksi.
"Tantus amor florum, et generandi gloria mellis", huudahtaa Virgilius, joka Georgica runoelmansa neljännessä, mehiläisille omistamassaan kirjassa on meille säilyttänyt antiikin viehättävät erehdykset, jolloin luontoa katseltiin silmin, joita vielä mielikuvituksen luomien jumalien läsnäolo häikäisi.
XII
Miksi ne kieltäytyvät unesta, hunajan nautinnosta, rakkaudesta, niistä viehättävistä joutohetkistä, joista esimerkiksi niiden siivekäs veli, perhonen, osaa täysin mitoin nauttia? Eivätkö ne voisi elää niinkuin tämä? Nälkä ei niitä työhön pakota. Kaksi, kolme kukkaa riittää niiden ravinnoksi, ja kuitenkin ne käyvät kahdessa-, kolmessasadassa kukassa joka tunti kootakseen aarretta, jonka suloutta ne eivät saa nauttia. Mitä niitä niin suuri vaiva hyödyttää, mistä ne saavat niin suuren luottamuksen ja uskon? Onko siis aivan varmaa, että sukupolvi, jonka hyväksi te kuolette, ansaitsee tämän uhrauksen, että se on oleva kauniimpi ja onnellisempi, että se on tekevä jotakin, jota te ette ole tehneet? Näemme teidän päämääränne, se on yhtä selvä kuin meidän: te tahdotte elää jälkeläisissänne yhtä kauan kuin itse maapallo, mutta mikä siis tämän suuren päämäärän päämäärä ja tämän ikuisesti uudistuvan olemassaolon tehtävä on?
Mutta emmekö juuri me turhaan vaivaa itseämme epäilyksillä ja erehdyksillä, emmekö ole lapsellisia haaveilijoita, jotka kyselemme teiltä turhia? Vaikka te olisitte kehityksestä kehitykseen tulleet kaikkivaltiaiksi ja autuaiksi, vaikka olisitte saapuneet korkeimmille huipuille, joilta hallitsisitte luonnon lakeja, vaikka olisitte vihdoin kuolemattomia jumalattaria, niin me teiltä yhä kyselisimme ja tutkisimme, mitä te toivotte, mihin te pyritte, mihin aiotte pysähtyä ja milloin julistaa olevanne ikävöimisestä vapaat. Me olemme niin luotuja, ettei mikään meitä tyydytä, ettei meistä millään näytä olevan itsessään omaa tarkotustansa, ettei mikään näytä olevan olemassa sinänsä, ilman salattua päämäärää. Olemmeko voineet tähän päivään asti mieleemme kuvailla ainoatakaan jumalistamme, raaimmasta järjellisimpään asti, ajattelematta häntä heti toimivaksi, pakottamatta häntä luomaan tuhansia olijoita ja esineitä, etsimään tuhansia tarkotusperiä ulkopuolella omaa itseänsä? Tyydymmekö koskaan edustamaan tyynesti muutamaksi hetkeksi erästä mieltäkiinnittävää aineen toiminnan muotoa, vaipuaksemme heti kaipauksetta ja kummastumatta toiseen olomuotoon, siihen, mikä on tajuton, tuntematon, nukkuva ja ikuinen?
XIII
Mutta älkäämme unohtako pesää, jossa parvi alkaa käydä yhä kärsimättömämmäksi, pesää, joka kuohuu tulvillaan mustia, väräjäviä aaltoja, niinkuin astia, joka pihisee auringon helteessä. On keskipäivä, ja saattaisi miltei sanoa, että tässä polttavassa helteessä pesän ympärillä kasvavat puut hellävaroin pidättävät lehtiänsä lepattamasta, niinkuin ihminen pidättää henkeänsä jotakin suloista mutta samalla vakavaa odottaessaan. Mehiläiset antavat hunajan ja tuoksuvan vahan ihmiselle, joka niitä hoitaa, mutta suurempiarvoinen, kenties, kuin hunaja ja vaha, on se asianhaara, että ne saattavat hänet huomaamaan kesäkuun riemua, että ne saattavat hänet nauttimaan kesän sulokuukausien sopusoinnusta, että kaikki, mikä niiden elintoimintaa koskee, samalla on yhteydessä kirkkaan taivaan, kukkien juhlan, vuoden onnellisimpien hetkien kanssa. Ne ovat ikäänkuin kesän elävä sielu, runsauden hetkiä mittaava kello, kohoovien tuoksujen nopea siipi, ilmassa aaltoilevien säteiden henki, väräjävien valovivahduksien hento surina, yhä vaihtuvien ilmanaaltojen nouseva ja laskeva laulu, ja heidän lentonsa on lämmöstä syntyvien ja valossa elävien lukuisten pikku ilojen näkyväinen merkki, niiden varma, sointuisa sävel. Ne saavat meidät ymmärtämään luonnollisten onnen hetkien sisimmän äänen. Joka ne on tuntenut, joka niitä on rakastanut, hänestä kesä ilman mehiläisiä tuntuu yhtä ikävältä, yhtä puutteelliselta, kuin jos se olisi ilman lintuja ja kukkia.