Se, joka ensi kerran näkee väkirikkaan pesän parveilun huumaavaa ja sekasortoista ilmiötä, on jotenkin ymmällään ja lähestyy vain pelonsekaisilla tunteilla. Hän ei enää tunne työhetkien vakavia ja rauhallisia mehiläisiä samoiksi. Hän oli nähnyt niiden joku hetki sitten saapuvan kedon kaikilta tahoilta toimeliaina niinkuin pienet porvarisvaimot, joita ei mikään voisi vierottaa kodin askareista. Ne lensivät sisään miltei huomaamatta, uupuneina, hengästyneinä, toimeliaina, levottomina mutta varovaisina. Kynnyksellä nuoret amatsonit tervehtivät niitä tehden keveän liikkeen tuntosarvillaan. Korkeintaan ne vaihtoivat kolme tai neljä, epäilemättä välttämätöntä tunnussanaa jättäessään kiireesti hunajasatonsa jollekulle niistä nuorista kantaja-mehiläisistä, jotka aina oleskelevat tehtaan sisäpihalla, tai menivät itse tyhjentämään raskaat, sääriin kiinnitetyt siitepölyvasunsa hautomaosastoa ympäröiviin tilaviin aittoihin, lähteäkseen heti sen jälkeen taas pois, välittämättä siitä, mikä tapahtui työhuoneissa, toukkien makuukammareissa tai kuninkaallisessa palatsissa, sekaantumatta hetkeksikään siihen hälinään, joka vallitsee kynnyksen edessä olevalla torilla, missä ankaran helteen hetkinä on ahdinkoon asti lörpötteleviä ilmanvaihdon hoitajia, jotka mehiläishoitajain sattuvan sananparren mukaan ovat "liehuvana partana".

XV

Tänään kaikki on toisin. Joku määrä työmehiläisiä lentää tosin rauhallisesti kedoille, niinkuin ei mitään olisi tekeillä, palaa sieltä, puhdistaa pesää, nousee hautomahuoneisiin antautumatta yleisen huumauksen valtaan. Nämä ovat niitä mehiläisiä, jotka eivät seuraa kuningatarta, vaan jäävät entiseen asuntoon sitä vartioimaan sekä hoitamaan ja ravitsemaan pesän yhdeksää- tai kymmentätuhatta munaa, kahdeksaatoistatuhatta toukkaa, kolmeakymmentäkuuttatuhatta koteloa ja seitsemää, kahdeksaa pesään jäävää ruhtinatarta. Ne ovat valitut tätä kalseata velvollisuutta täyttämään, emme tiedä mimmoisten sääntöjen mukaan, kenen toimesta tai millä tavoin. Ne ovat velvollisuudelleen rauhallisesti ja horjahtamatta uskollisia, ja olen monta kertaa uudistanut saman kokeen: olen värijauheella merkinnyt muutamat näistä nöyristä "tuhkimoista", jotka jotenkin helposti tuntee niiden vakavasta ja hiukan raskaasta käytöksestä keskellä juhlaväen joukkoa, mutta ylen harvoin vain olen tavannut jonkun niistä parveilun huumaantuneessa joukossa.

XVI

Ja kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan säätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan juhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja mielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on myöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja jolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden. Ne näyttävät vapautetuilta vangeilta, jotka äkkiä on siirretty ylellisyyden ja virkistyksen maahan. Ne riemuitsevat, ne eivät voi enää hillitä itseänsä. Nämä olennot, jotka eivät milloinkaan tee huolimatonta tai hyödytöntä liikettäkään, lentelevät nyt edestakaisin, ulos ja sisään ja uudelleen ulos sisariansa kiihottamaan, katsomaan, onko kuningatar valmis,—vaimentamaan odotuksensa kiihkoa. Ne lentävät paljon korkeammalle kuin tavallista sekä saattavat ylt'ympäri pesää suurten puitten lehvät väräjämään. Niillä ei ole enää pelkoa eikä huolta. Ne eivät ole enää arkoja, hapuilevia, epäluuloisia, ärtyisiä, taistelunhaluisia, voittamattomia. Ihminen, tuo salaperäinen isäntä, jota ne eivät milloinkaan opi tuntemaan ja jonka onnistuu ne kesyttää ainoastaan itse mukautumalla kaikkiin niiden työtapoihin, kunnioittamalla kaikkia niiden lakeja, seuraamalla askel askeleelta sitä uraa, jonka niiden alati huomispäivän onnea kohti tähdätty, hämmentymätön, oikealta tieltä käännyttämätön järki viittoo,—ihminen voi lähestyä niitä, voi repiä rikki sen kullankarvaisen ja lämpimän hunnun, jonka surisevat parvet kutovat hänen ympärilleen, ottaa ne käteensä, poimia ne viinirypäleen tavoin: ne ovat yhtä lempeitä, yhtä vaarattomia kuin parvi sudenkorentoja tahi yöperhosia; onnellisina, omistamatta enää mitään, luottaen tulevaisuuteen, kunhan ei niitä vain erota niiden kuningattaresta, joka kohdussaan kantaa tätä tulevaisuutta, ne sinä päivänä alistuvat kaikkeen eivätkä loukkaa ketään.

XVII

Mutta todellinen lähdön merkki on vielä antamatta. Pesässä vallitsee käsittämätön levottomuus ja epäjärjestys, jonka tarkotusta ei voi ymmärtää. Tavallisina aikoina mehiläiset pesään tultuaan unohtavat, että niillä on siivet, ja jokainen pysytteleikse miltei liikkumattomana, mutta ei suinkaan toimettomana kennokakuilla, sillä paikalla, jonka työn laatu sille määrää. Nyt ne hurmaantuneina liikkuvat taajoissa piireissä, ylös alas pystysuoria seiniä pitkin muodostaen siten ikäänkuin taikinan, jota näkymätön käsi hämmentää. Lämpö pesän sisällä nousee nopeasti, siihen määrään toisinaan, että rakennuksien vaha pehmenee ja menettää muotonsa. Kuningatar, joka ei tavallisesti milloinkaan jätä pesän keskellä sijaitsevia kennokakkuja, liikkuu levottomana läähättäen riehuvan, kehässä pyörivän joukon pintaa myöten. Tekeekö se näin lähtöä jouduttaaksensa vai sitä viivyttääksensä? Käskeekö se vai rukoileeko se? Edistääkö se tätä ihmeteltävää kiihkoa vai onko se itse sen alaisena? Näyttää jotenkin selvältä, siitä päättäen, mitä yleensä tiedämme mehiläisen psykologiasta, että parveilu aina tapahtuu vastoin vanhan kuningattaren tahtoa. Askeettisten työmehiläisten silmissä, jotka ovat sen tyttäriä, kuningatar on itse asiassa rakkauden välikappale, välttämätön ja pyhä, mutta samalla hieman itsetiedoton ja usein lapsellinen. Ne kohtelevatkin häntä, senvuoksi holhouksenalaisena äitinä. Ne tuntevat häntä kohtaan rajatonta ja sankarillista kunnioitusta ja hellyyttä. Häntä varten erotetaan puhtain, erityisesti valmistettu ja miltei kokonaan sulattavaksi kelpaava hunaja. Hänellä on, kuten Plinius sanoo, seuranaan henkivartioita eli liktoreja, jotka häntä valvovat yöt ja päivät, huojentavat hänen äidinvaivojansa, valmistelevat kammioita, joihin hänen tulee munia, hellivät, hyväilevät, ravitsevat, puhdistavat häntä, vieläpä syövät hänen ulostuksensa. Jos vähinkin onnettomuus häntä kohtaa, leviää uutinen siitä toisesta toiseen, ja kansa tungeskelee ja valittelee. Jos kuningatar poistetaan pesästä eivätkä mehiläiset voi toivoa sijaista, joko senvuoksi, ettei kuningatar ole jättänyt jälkeensä kuninkuuteen määrättyjä jälkeläisiä, tahi senvuoksi, ettei ole työmehiläistoukkia, jotka ovat vähemmän kuin kolmen päivän vanhoja (sillä jokainen kolmea päivää nuorempi työmehiläistoukka voidaan erityisellä ravinnolla kehittää kuninkaalliseksi koteloksi,—se on se mehiläispesän suuri kansanvaltainen periaate, mikä tasottaa äidillisestä ennakkomääräyksestä johtuvat etuoikeudet),—jos tällaisten olosuhteiden vallitessa ottaa kiinni kuningattaren, vangitsee sen sekä vie sen pois sen asunnosta, niin lakkaa työ miltei kaikkialla, niin pian kuin sen häviäminen on tullut tunnetuksi; toisinaan kuluu kaksi, kolme tuntia, ennenkuin tieto on kaikkialle levinnyt, niin suuri on kaupunki. Pienokaiset hylätään, osa asukkaista harhailee sinne tänne äitinsä haussa, toinen osa lentää pesästä ulos sitä etsimään, kennokakkujen rakentamisessa työskentelevien työmehiläisten yhtäjaksoiset sarjat särkyvät ja hajoavat, hunajankokoojat eivät enää lennä kukasta kukkaan, ovenvartiat jättävät paikkansa, ja vieraat rosvojoukot, kaikki hunaja-loiset, jotka alituisesti väijyvät helposti saatavaa saalista, tulevat ja menevät kenenkään ajattelematta vaivoin koottujen aarteiden puolustamista. Vähitellen kaupunki köyhtyy, sen väkiluku vähenee, ja rohkeutensa menettäneet asukkaat kuolevat pian suruun ja kurjuuteen, huolimatta siitä, että kesän kaikki kukat puhkeavat niiden silmien edessä.

Mutta jos antaa niille takaisin kuningattarensa, ennenkuin tämän häviäminen on tullut lopulliseksi, auttamattomaksi tosiasiaksi, ennenkuin siveellinen rappeutuminen on tunkeutunut liian syvälle (mehiläiset ovat näet ihmisten kaltaisia siihen nähden, että pitkällinen onnettomuus ja epätoivo lopulta murtaa niiden ymmärryksen ja turmelee niiden luonteen)—jos niille antaa kuningattaren takaisin muutaman tunnin kuluttua, on tämän vastaanotto mitä omituisin ja liikuttavin. Kaikki tunkeutuvat hänen ympärilleen, kokoontuvat ryhmiin, kiipeävät toinen toisensa ylitse, hyväilevät häntä ohimennessään pitkillä tuntosarvillaan, joissa on niin monta vielä selittämätöntä elintä, tarjoovat sille hunajaa sekä saattavat sen meluten kuninkaallisiin huoneisiin saakka. Heti järjestys palaa entiselleen, työ alkaa uudelleen niin hyvin sisimmissä kennokakuissa, joissa munakammiot ovat, kuin etäisimmissä haaraosastoissa, joihin liika sato ladotaan, hunajankokoojat lähtevät pesästä mustina jonoina ja lentävät sisään joskus vähemmän kuin kolmen minuutin kuluttua hunaja- ja siitepölytaakkoineen, rosvot ja loiset karkotetaan tahi surmataan, kadut lakaistaan, ja pesässä kaikuu nyt vienona ja yksitoikkoisena tuo onnellinen ja niin erikoinen laulu, joka on kuninkaallisen läsnäolon kodikas laulu.

XVIII

On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä, kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu kuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää kuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä johtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa, muodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan, säilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset hunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja onnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa näitten "neitsyellisten kasteenjuojien" kaupungissa. Rikkokaa kaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä lapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä epäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä, supistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään äitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan järjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista, jakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan tavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät empimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä, kestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin osa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.