Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi, syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."

XIX

Muitten piirteiden joukosta, jotka johtuvat niistä kuulumattomista koetuksista, joita me uudella sortovaltaisella sekaantumisellamme hankimme noille onnettomille mutta järkähtämättömille sankarittarille, mainittakoon tässä yksi, jossa elävästi huomaa tyttären rakkauden ja kieltäytymisen äärimäisen ilmauksen. Olen useamman kerran, niinkuin jokainen mehiläishoidon harrastaja, tuottanut Italiasta hedelmöitettyjä kuningattaria, sillä italialainen rotu on parempaa, vahvempaa, hedelmällisempää, toimeliaampaa ja lempeämpää kuin meidän. Mehiläiset lähetetään pienissä reiällisissä laatikoissa. Näihin pannaan hiukan ravintoaineita ja kuningatar muutamain vanhimpien joukosta valittujen työmehiläisten seurassa (vanhat mehiläiset tuntee helposti niiden ruumiista, joka on kuluneempi, laihtuneempi, melkein kalju, ja etenkin siivistä, jotka ovat työstä kuluneet ja repeytyneet); näiden tehtävä on sitä ravita, hoitaa ja vartioida matkan kestäessä. Sangen usein perille tultaessa suurin osa työmehiläisiä oli kuollut. Olivatpa kerran kaikki kuolleet nälkään, mutta silläkin kertaa niinkuin muulloinkin kuningatar oli vahingoittumattomana ja hyvissä voimissa; ja viimeinen hänen seuralaisistaan oli epäilemättä kuollut tarjotessaan kuningattarelleen, tuolle sen omaa elämää kallisarvoisemman ja laajemman elämän symbolille, viimeisen hunajapisaran, jota se oli säilyttänyt hunajakupunsa pohjalla.

XX

Huomattuaan tämän niin järkähtämättömän alttiiksiantaumisen on ihminen voinut kääntää omaksi hyödykseen siitä virtaavan tahi siihen kätkeytyvän ihmeteltävän valtiollisen ymmärryksen, työinnon, kestävyyden, ylevämielisyyden ja intohimoisen rakkauden tulevaisuuteen. Sen kautta juuri hänen on onnistunut muutama vuosi sitten kesyttää jossakin määrin arat amatsonit niiden sitä tietämättä, sillä ne eivät taivu mihinkään vieraaseen valtaan, ja tiedottomassa orjuudessaankin ne palvelevat ainoastaan omia lakejansa, jotka ihminen on ottanut palvelukseensa. Hän saattaa luulla, että pitäessään kuningatarta vallassaan hänellä on kädessään pesän sielu ja kohtalo. Siitä riippuen, millä tavoin hän sitä käyttää, millä tavoin hän niin sanoakseni leikkii sillä, hän esimerkiksi saapi aikaan ja monistaa parveilun, estää sen tai supistaa sitä, yhdistää tai hajottaa asumuskunnat, johtaa kuningaskuntien siirtymisen muualle. Kuningatar on itse asiassa vain jonkunmoinen elävä symboli, joka niinkuin kaikki symbolit edustaa hämärämpää ja laajempaa perusvoimaa, joka mehiläishoitajan tulee ottaa huomioon, ellei hän tahdo joutua monelle vastukselle alttiiksi. Muuten mehiläiset eivät erehdy sen suhteen eivätkä tätä näkyväistä ja katoavaista kuningatarta nähdessään kadota näkyvistään todellista, aineetonta, pysyväistä haltiatartansa, joka on niiden olemassaolon ainoa aate. Onko niillä tämän aatteen tietoisuutta vai ei, se on meille tärkeätä ainoastaan siinä tapauksessa, että tahdomme erikoisemmin ihailla mehiläisiä, joilla on tämä aate, tai luontoa, joka sen on niihin istuttanut. Olkoonpa sillä sijansa missä tahansa, noissa pienissä, heikoissa ruumiissa vaiko tuossa suuressa tuntemattomassa ruumiissa, joka tapauksessa se ansaitsee huomiotamme. Ja ohimennen sanottuna, ellemme antaisi ihailumme riippua niin monista paikkaa ja alkuperää koskevista seikoista, emme niin usein menettäisi tilaisuutta avata kummastellen silmiämme; eikä mikään ole terveellisempää kuin avata ne juuri siten.

XXI

Joku huomauttaa kenties, että nämä ovat jotenkin uskallettuja ja liian inhimillisiä arveluja, ettei mehiläisillä luultavasti ole mitään senlaatuista aatetta ja että tulevaisuuskäsite, suvun rakkaus ja monet muut käsitteet, jotka otaksumme niillä olevan, ovat todellisuudessa ainoastaan elämisen vietin, kärsimyksen- ja kuolemanpelon sekä nautinnonhimon eri muotoja. Olkoon menneeksi; kaikki tämä on, jos niin tahdotaan, vain puhetapa, siksi en myöskään kiinnitä siihen suurta huomiota. Ainoa varma seikka tässä, niinkuin se ylimalkaan onkin ainoa varma seikka kaikessa, minkä tiedämme, on se, että sellaisten ja sellaisten asianhaarain vallitessa mehiläiset käyttäytyvät sillä ja sillä tavoin kuningatartaan kohtaan. Kaikki muu on hämärää salaisuutta, jonka suhteen voi tehdä ainoastaan enemmän tai vähemmän hyväksyttäviä, enemmän tai vähemmän älykkäitä otaksumia. Mutta jos puhuisimme ihmisistä niinkuin kenties olisi viisasta puhua mehiläisistä, olisikohan meillä silloin oikeus sanoa niistä paljon enempää? Mekin tottelemme ainoastaan välttämättömyyksiä, nautinnon houkuttelua tai kärsimyksen kauhua, ja sillä, jota sanomme järjeksemme, on sama alkujuuri ja sama tehtävä kuin sillä, jota nimitämme eläinten vaistoksi. Suoritamme muutamia tekoja, joitten vaikutukset luulemme tietävämme, alistumme toisiin, joitten syyn luulemme käsittävämme paremmin kuin ne sen käsittävät, mutta paitsi sitä, ettei tämä otaksuminen perustu mihinkään järkähtämättömään perustukseen, ovat nämä teot pieniä ja harvinaisia verrattuina toisten tekojen suunnattomaan joukkoon; ja kaikki, tunnetuimmat ja tuntemattomimmat, pienimmät ja suurenmoisimmat, lähimmät ja kaukaisimmat, tapahtuvat pimeän yön syvyydessä, jossa me luultavasti olemme jotensakin yhtä sokeita, kuin otaksumme mehiläisten olevan.

XXII

"Täytyy myöntää", sanoo jossakin paikassa Buffon, joka kantaa jotenkin huvittavaa vihan kaunaa mehiläisiä vastaan, "täytyy myöntää, että kun tarkastaa näitä kärpäsiä yksitellen, on niillä vähemmän älyä kuin koiralla, apinalla ja enimmillä eläimillä. Täytyy myöntää, että niissä on vähemmän oppivaisuutta, uskollisuutta, tunteellisuutta, sanalla sanoen että niillä on vähemmän sielunominaisuuksia, jotka vastaavat meidän inhimillisiä ominaisuuksiamme; tämän huomattuamme myönnämme edelleen, että niiden näennäinen ymmärrys johtuu ainoastaan niiden yhtyneestä joukosta; kuitenkaan ei tämä yhteiselämäkään edellytä mitään järkeä, sillä ne eivät ole yhteen asettuneet siveellisten näkökohtien vaikutuksesta, vaan niiden yhdessäolo tapahtuu ilman minkäänlaista suostumusta niiden puolelta. Tämä yhteiskunta on siis ainoastaan aineellinen ilmiö, luonnon pakosta syntynyt, eikä perustu mihinkään itsetajuntaan, mihinkään järjelliseen punnitsemiseen. Mehiläisemo synnyttää kymmenentuhatta yksilöä samalla kertaa ja samassa paikassa; näitten kymmenentuhannen yksilön on pakko, vaikkapa olisivat vielä tuhat kertaa tyhmempiä kuin minä otaksun, järjestyä jollakin tavoin voidakseen ainoastaan pysyä olemassa. Koska ne kaikki, toinen niin hyvin kuin toinenkin, toimivat yhtä suurella voimalla, niin ne tulevat pian, vaikka olisivatkin alussa vahingoittaneet toinen toistansa, juuri vahingoittamalla toisiansa niin pitkälle, että vahingoittavat toisiaan niin vähän kuin mahdollista, toisin sanoen että auttavat molemminpuolisesti toisiansa. Täten näyttää siltä, kuin ne ymmärtäisivät toisiansa ja pyrkisivät yhteisvoimin samaa tarkotusperää kohti. Se, joka niitä silmällä pitää, omistaa niille pian näkökannat ja ymmärryksen, joita niillä ei ole, hän tahtoo löytää järjellisen syyn joka tekoon, jokaisella liikkeellä on pian sisällinen vaikuttimensa, ja kaikesta tästä johtuu käsitys mehiläisten lukemattomista ihmeellisistä tai vallan eriskummallisista ajatustoiminnoista. Sillä nämä kymmenentuhatta yksilöä, jotka kaikki ovat syntyneet samalla kertaa, jotka ovat asuneet yhdessä, jotka ovat läpikäyneet muodonvaihdoksen miltei samaan aikaan, eivät voi muuta kuin tehdä kaikki samaa ja, jos niillä on hiukankin järkeä, mukautua samoihin tapoihin, sopeutua yhteen, viihtyä yhdessä, pitää huolta asunnostaan, palata siihen siitä poistuttuaan j.n.e., ja siitä johtuu sitten rakennustaide, geometria, järjestys, ennakkolaskelmat, isänmaanrakkaus, yhteiskunta, sanalla sanoen kaikki tyynni perustuen, niinkuin huomaamme, vain tarkastajan ihailuun."

Siinäpä aivan päinvastainen tapa selittää mehiläisiämme. Se saattaa alussa näyttää luonnollisemmalta, mutta eikö tämä itse asiassa johdu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se selitä juuri mitään? Jätän sikseen tämän lausunnon tosiasialliset erehdykset. Mutta eikö se, että näin, vahingoittamalla toisiaan niin vähän kuin mahdollista, mukaudutaan yhteiselämän välttämättömyyksiin, eikö se edellytä jonkunmoista ymmärrystä, joka meistä on näyttävä sitä merkillisemmältä, mitä lähemmin tutkimme millä tavoin nämä kymmenentuhatta yksilöä välttävät toistensa vahingoittamista ja siten lopulta tulevat auttaneeksi toinen toistansa? Eikö tämä ole juuri meidän omaa historiaamme, ja eikö kaikki se, minkä tuo vanha ärtyisä luonnontutkija sanoo, tarkalleen sovellu jokaiseen inhimilliseen yhteiskuntaan? Viisaudellamme, hyveillämme, valtiotaidollamme, noilla välttämättömyyden katkerilla hedelmillä, joita oma mielikuvituksemme on kullannut, niillä ei ole muuta tarkotusperää kuin kääntää hyödyksemme itsekkyyttämme ja suunnata yhteiseksi hyväksemme jokaisen yksilön luonnostansa vahingollinen toimeliaisuus. Ja vielä edelleen, jos tahtoo, ettei mehiläisillä ole ainoatakaan niistä ajatuksista, ainoatakaan niistä tunteista, joita niillä meidän mielestämme on, niin eikö meille ole yhdentekevää mihin hämmästyksemme kohdistuu? Jos katsomme varomattomaksi ihailla mehiläisiä, niin ihailumme on kohdistuva luontoon; joka tapauksessa tulee hetki, jolloin meiltä ei enää voida ihailuamme riistää, emmekä menetä mitään sen tähden, että olemme viivähtäneet ja odottaneet.