TILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?…
ONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan… Siinä on ensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee joka kerta, kun joku vääryys oikaistaan — olen liian nuori, en vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. — Hänen takanaan on Hyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla myöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä Onnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on Suoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo. Sitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään, Onnea-olla-mitään-ymmärtämättä…
TILTIL. Minä näin hänet!… Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä
Suurten Onnien kanssa…
ONNI. Minä arvasin sen!… Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit ovat hänet kokonaan turmelleet… Mutta elä puhu siitä hänen sisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden ihanimpia ilojamme… Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme: Ilo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä siihen valoon, joka täällä vallitsee…
TILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin voin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?
ONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo… Elä koetakaan, olet liian pieni voidaksesi nähdä hänet kokonaan…
TIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja jotka eivät tule lähemmä?…
ONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne…
TILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?
ONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka ehkä on kaikista Iloistamme puhtain…