TILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita… Mitä?… eikö siellä ole ihmeen kaunista?…
HALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.
TILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole leivoksiakaan…
HALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe mitään…
TILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät silmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on, vaikk'ei isäkään näe…
HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään… Miltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?… (Tiltil vaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe… Olenko minä kaunis vai ruma?… (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et vastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?… Olenko ehkä kyttyräselkäinen?…
TILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon…
HALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean kyttyräselkäinen… Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?
TILTIL. Ei, ei, eihän toki… Kuka sen puhkaisi?
HALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki… Hävytön… senkin kakara… Se on kauniimpi kuin toinen; se on suurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen… Entä tukkani, näetkö?… Se on keltainen kuin tuleentunut vilja… minun kutrini hohtavat kuin kulta… Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni painaa… Niitä pistää esiin kaikkialta… Näetkö, tässä?