Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.
TILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia…
HALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!… Vaikka tukkani on tuuhea ja paksu kuin olkilyhde!… vaikka sitä on sylin täydeltä!… vaikka se valuu kultana maahan!… Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat, etteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea, ilkeä ihminen, ethän?
TILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä näkyy…
HALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!… Ihmiset ovat kovin eriskummallisia… Sittenkuin haltijat kuolivat, ihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään… Onneksi on minulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien sytyttämiseksi… Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?
TILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki… Mikä se on tuo, joka niin loistaa sen otsassa?…
HALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät…
TILTIL. Ah…
HALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia hiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?… Se painaa silloin erästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät…
TILTIL. Eihän se vain tee kipeää?…