Samaan aikaan ovat kastrullit hyllyillään alkaneet pyöriä kuin hyrrät, liinavaatekaappi paukauttaa auki ovensa ja sieltä alkaa purkautua kuun ja auringon värisiä liinavaatteita, joiden kulkueeseen yhtyy, ullakon portaita laskeutuen, kaikenlaista komeata riepua ja rääsyä. Silloin yhtäkkiä kolkutetaan kolme kertaa oikeanpuoliseen oveen.
TILTIL kauhuissaan. Se on isä… Isä on kuullut…
HALTIJATAR. Kierrä Timanttia… Vasemmalta oikealle… (Tiltil kiertää kiireesti timanttia) Ei niin nopeasti… Voi hyvä Jumala! Liian myöhään… Sinä kiersit liian nopeasti. Nyt niillä ei ole aikaa palata paikoilleen, voi, voi, mikä tästä tuleekaan!… (Haltijatar muuttuu taas vanhaksi vaimoksi, tuvan seinät sammuvat, Hetkettäret rientävät takaisin kellokaappiin, rukki pysähtyy j.n.e. Mutta yleisessä hämmingissä ja sekasorrossa, kun Tuli juoksentelee hullaantuneena pitkin huonetta etsien uunia, yksi leivistä, joka ei mahtunut leipälaatikkoon, purskahtaa itkemään ja kauhuissaan kiljumaan.) Mikä on hätänä?…
LEIPÄ kyyneliin sulaen. Minä en mahdu laatikkooni…
HALTIJATAR katsoo laatikkoa. Mahdutpas… (Siirtelee muita leipiä, jotka ovat asettuneet entisille paikoilleen.) Kas niin, pian, pian, limikkäin, lomakkain!
Taas kolkutetaan ovelle.
LEIPÄ epätoivoissaan, koettaa turhaan mahtua laatikkoon. Eihän se käy.
Se syö suuhunsa ensiksi minut…
KOIRA hypellen Tiltilin ympärillä. Pikku jumalani… Minä olen vielä täällä… Minä osaan vielä puhua… Minä voin vielä suudella ja syleillä sinua… Vielä voin… Vielä. Vielä…
HALTIJATAR. Kuinka? Sinäkin?… Oletko sinäkin vielä siinä?…
KOIRA. Sattuipa hyvin… En ehtinytkään palata äänettömyyteen; luukku meni kiinni liian pian…