HALTIJATAR. Se on Maito, joka on särkenyt kannunsa.
Sokeritoppa, joka on kaapin edessä, alkaa suureta, laajentua ja särkee paperisen kuorensa, josta tulee esiin imelähkö, teeskentelevä olento, yllään väljä tallitakki, puoleksi valkea, puoleksi sininen; hän lähestyy tekopyhästi hymyillen Mitiliä.
MITIL levottomasti. Mitä tuo tahtoo?…
HALTIJATAR. Mutta sehän on sokerin sielu…
MITIL rauhoittuen. Onko sillä karamellia?…
HALTIJATAR. On, taskut täynnä, sen joka sormi on karamelli…
Lamppu putoo pöydältä, ja niin pian kuin se on pudonnut, leimahtaa sen liekki loistavaksi, verrattoman kauniiksi neidoksi. Hän on puettu läpikuultaviin, häikäisevän valkoisiin pitkiin huntuihin ja seisoo liikkumatonna ja kuin haltioituneena.
TILTIL. Kuningatar!
MITIL. Neitsyt Maaria!…
HALTIJATAR. Ei, vaan Valo…