TILTIL. Hyvä… hyvä!… Riittää jo!… Mene tiehesi!…
MITIL. Ei, ei, minä tahdon, että hän jää… Minua pelottaa, kun Vahti on poissa…
KOIRA hypähtää ja on vähällä kaataa Mitilin rajuilla ja innokkailla hyväilyillään. Oo, sinä hyvä pikku tyttö!… Oo, kuinka sinä olet kaunis!… Oo, kuinka sinä olet hyvä!… Hyvä, hyvä ja hellä… Anna minä syleilen sinua! Vielä, vielä, vielä!…
KISSA. Semmoinen pöllöpää… Mutta kyllä vielä nähdään… Elkäämme kuluttako aikaa hukkaan… Kiertäkää Timanttia…
TILTIL. Mihin minä asetun?…
KISSA. Tähän, tämän kuun säteen kohdalle; siitä näette parhaiten.
Siihen niin! ja nyt kiertäkää hiljakseen…
Tiltil kiertää Timanttia; heti kohta käy pitkä värähdys läpi oksien ja lehtien. Vanhimmat ja mahtavimmat rungot aukenevat päästääkseen ulos kukin henkensä. Nämä henget eroavat ulkomuodoltaan ja luonteeltaan toisistaan sikäli kuin ne puutkin, joita ne edustavat. Niinpä esim. Jalavan henki on raskaasti hengittävä, isovatsainen, äreä maahinen, Lehmuksen henki hiljainen, ystävällinen, leikkisä; Pyökin henki siro ja uljas; Koivun henki valkoinen, umpimielinen ja levoton; Pajun henki pienikasvuinen, hajahapsinen, surkeileva. Kuusen henki on pitkä, laiha, vaitelias. Sypressin henki murheellinen; Kastanjan henki vaatelias, hiukan keikarimainen; Poppelin henki vilkas, isotilainen, puhelias. Toiset tulevat rungostaan hitaasti, kankeasti, venytellen jäseniään kuin vuosisatoja kestäneen vankeuden ja unen jälkeen, toiset vapautuen yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella. Ne asettuvat kaikki lasten ympärille, pysyen samalla mikäli mahdollista sen puun läheisyydessä, josta ovat syntyneet.
POPPELI juosten ensimäisenä ja huutaen täyttä kurkkua. Täällä on Ihmisiä!… Pikku Ihmisiä!… Niille voi puhua!… Ei tarvitse enää vaieta. Ei tarvitse enää vaieta!… Mistä he tulevat?… Kuka tuo on?… Ketä he ovat?… (Lehmukselle, joka tulee rauhallisesti, piippuaan poltellen.) Tunnetko heidät, ukko Lehmus?…
LEHMUS. En muista nähneeni…
POPPELI. Varmaan tunnet… Sinähän tunnet kaikki Ihmiset, sinähän aina käyskentelet heidän talojensa ympärillä…