TILTIL. Mitä sinä puhut?… Odotahan, senkin…
KISSA. En tiedä, mikä heitä oikein vaivaa; mutta tämä alkaa näyttää pahalta…
TAMMI. Hiljaa!… Nyt on ratkaistava, kuka meistä saa kunnian antaa ensimäisen iskun; kuka on poistava päältämme vaaran, jota suurempi ei ole uhannut meitä sitten Ihmisen syntymän…
KUUSI. Se kunnia on oleva teidän, meidän kuninkaamme ja patriarkkamme…
TAMMI. Kuusiko puhui? Olen liika vanha. Olen sokea, raihnainen. Kangistuneet käsivarteni eivät enää minua tottele… Ei, minusta ei ole, mutta teidän, veli, teidän, joka pysytte vihreänä, aina seisotte suorana, joka olette nähnyt melkein kaikkien näiden puiden syntyvän, teidän on saatava minun sijassani tehdä se kunniakas, kaunis liike, joka meidät vapauttaa…
KUUSI. Kiitän teitä, arvoisa isä… Mutta koska vainajien viimeisen asunnon valmistaminen joutunee minun kunniakkaaksi tehtäväkseni, pelkään herättäväni kohtaani virkatoverieni oikeutettua kateutta; ja niinpä arvelen, että meidän jälkeemme vanhin ja arvokkain tähän tehtävään on Pyökki, hän, jolla myöskin on siihen sopivin nuija…
PYÖKKI. Tiedättehän, että sydämeni on madonsyömä, ja että en voi luottaa nuijaani… Mutta Jalavan ja Sypressin aseet eivät petä…
JALAVA. Minä kyllä mielelläni muuten, mutta tällä haavaa minä tuskin voin pysyä pystyssä… Myyrä väänti viime yönä sijoiltaan ison varpaani…
SYPRESSI. Olen kyllä valmis… Mutta joskaan minulla, niinkuin veljelläni Kuusella, ei ole etuoikeutta valmistaa heille viimeistä leposijaa, on minulla kuitenkin oikeus ennen muita itkeä heidän haudallaan… Olisi kohtuutonta, jos sen lisäksi vielä… Ehdottaisin, että kysyisitte Poppelilta…
POPPELI. Minultako?… Mitä te ajattelette?… Mutta minun puunihan on yhtä pehmoista kuin lapsen ruumis!… Ja sitäpaitsi, en tiedä, mikä minua oikein vaivaa… Horkkako minua pudistanee… katsokaahan lehtiäni… Luultavasti vilustuin tänä aamuna auringon noustessa…