Rubicon
Huutaja oli Billy, keittäjä.
»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa. Menkää suoraan sisälle.»
Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden, ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.
Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.
»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi
Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»
Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil; lyökää kättä, hyvät herrat.»
Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»
Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.
»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»