Hän naurahti yksikseen ja oli jälleen vanha onnellinen Rassmann, joka eleli seitsemännessä taivaassa.
Rosaneiti oli kahtena viime päivänä tuskin poistunut huoneestaan ja yhtä vähän ikkunan äärestä, josta hän edelleen tähysteli kadulle, odotellen viestiä Rassmannilta. Hän oli nähnyt Rassmannin tulevan edellisenä päivänä, mutta ei avannut, koska hän pelkäsi. Nyt näki hän hänen jälleen tulevan kadun ylitse. Hän kulki niin voitonvarmana, hänellä oli varmaan rahaa. Mutta laskeako sisään? Ei.
Rosa kuuli hiljaisen koputuksen.
Ovea avaamatta kysyi hän hiljaa:
"Ovatko teillä —?"
"Kyllä", vastasi agitaattori. "Mutta avatkaa toki."
"En", kuului vastaus. "Onko teillä niin paljo kuin tahdoin?"
"Voin antaa ainoastaan neljäsataa. Jos olette siihen tyytyväinen, niin hyvä. Jollette, en voi auttaa. Tehkää sitte, mitä tahdotte."
Laulajatar olisi Rassmannin karkeasta äänestä huolimatta tahtonut iloissaan laulaa jonkun mielikuplettinsa. Kiristys oli siis auttanut. Sitä oli hän tuskin odottanut. Eihän hän tiennyt millaiset raudat Rassmannilla oli tulessa. Mutta avata hän ei tahtonut. Kuka tiesi — puijatun miehen raivoa tuskin voi kesyttää.
Puolen minuutin ajan oli hän aivan vaiti, sitte sanoi Rassmann jälleen: