Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.
Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että agitaattori hetkiseksi vaaleni.
Sitte työnsi rehellinen rahamies rahat hänelle takaisin ja sanoi:
"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee ajattelemaan —"
Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — Samuel
Hirsch pysyi kivikovana.
Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.
Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava, sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?
Varmaan, se oli ainoa keino!
Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan toimintaan.
Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti paikalla. Hän meni sinne.