Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti teeskennellä.
"M—itä, mitä on tapahtunut?"
"Taivaan tähden, tulkaa!"
Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää kotiystävän pois.
He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen elämän onnensa hänen levollisuudestaan.
Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena, kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.
Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.
Että uskalsivatkin!
Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä, sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän, tunsi kuten hän.
Schorn katsoi toveriinsa.